Koriste kiinnostaa -sarjassa huomio kiinnittyy arkkitehtuurin koristelun historiaan
#KoristeKiinnostaa-sarjassa Arkkitehtuurimuseon henkilökunta kääntää katseensa lähiympäristön koristeaiheisiin esitellen itseään kiinnostavia koristeita ja niiden taustoja. Miten koristeellisuus on nähty arkkitehtuurissa eri aikoina? Miten koriste eroaa detaljista? Onko modernismin kohdalla lupa ylipäätään puhua koristeista? Sarjan avauksessa näyttelyassistentti Jutta Tynkkynen ja arkistonhoitaja Petteri Kummala kertovat, millaisia vaiheita arkkitehtuurin koristelun historiassa on nähty.
Koristeet tai ornamentit saattavat vaikuttaa rakennuksen kokonaisuudesta erillisiltä ja irrallisilta osilta, joiden ainoa tarkoitus on somistaa rakennuksen ulkoasua. Monilla koristeilla on kuitenkin pitkä ja monimerkityksellinen, symbolistinen historiansa. Koriste voi kommunikoida katsojalleen rakennuksen käyttötarkoitusta ja kuvastaa sen edustamia arvoja. Toisinaan myös toiminnallisesti välttämättömältä näyttävä rakennuksen osa voi yllättäen olla “pelkkä” koriste.
Moni koriste on saanut alkunsa pakon sanelemasta rakenteellisesta elementistä. Klassisessa arkkitehtuurissa yleiset pylväät ovat tästä havainnollinen esimerkki: eri muotoiset pylväät olivat antiikin aikaisissa temppeleissä kattopalkistoa kannatteleva, korvaamaton osa rakennusta. Seinään upotettu, pylvään muotoinen kohouma puolestaan on irrotettu tästä tehtävästä. Sen ainoa tarkoitus on kaunistaa muuten mahdollisesti tyhjäksi jäävää seinää tai tehdä siitä katseelle kiinnostavampi.
Arkkitehtuurin historiassa koristeiden käyttö on, aivan kuten tyylien kirjo, vaihdellut ajan mieltymysten mukaan. Vuosisadan vaihteen kertaustyylit ja jugend rakastivat ilotella koristeilla ja ripottelivat niitä joka soppeen. Niitä seurannut klassismin kausi vaati harkitumpaa koristeiden käyttöä. Itävaltalainen arkkitehti Adolf Loos kritisoi jo 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä yletöntä krumeluurien käyttöä yläluokan vanhanaikaisena makumieltymyksenä. Hän oli vakuuttunut, että kulttuurin henkinen ja moraalinen kehitys oli suorassa suhteessa koristeista luopumisen kanssa. Toisaalta Loos näki koristeiden käytön kansantaloudellisena tuhlauksena ja peräänkuulutti nykyäänkin ajankohtaista resurssitietoisuutta.
Moderni arkkitehtuuri riisui Loosin hengessä rakennukset koristeista. Arkkitehtien kiinnostus siirtyi rakennusten toiminnallisuuteen, tilakokemukseen ja esimerkiksi luonnonvalon huomioimiseen suunnittelussa. Modernismi ei kuitenkaan hylännyt pyrkimystä visuaaliseen vaikuttavuuteen ja kauniisiin yksityiskohtiin. Modernin kuvataiteen sommitteluperiaatteet ja esimerkiksi värienkäytön teoria olivat olennaisia uuden pelkistyneen arkkitehtuuriestetiikan kulmakiviä. Yksilöllisesti suunnitellut yksityiskohdat olivat aivan yhtä keskeinen osa modernin arkkitehtuurin ilmaisua kuin koristeaiheet esimerkiksi jugendissa.
Postmodernismi antoi koristeille hetkellisen kunnianpalautuksen 1970- ja 80-luvuilla. Suomeen tämä kehitys rantautui kuitenkin hitaasti ja laimentuneessa muodossa, eikä täällä nähty kansainvälisiä esimerkkejä vastaavaa koristeaiheiden karnevaalia. Varsinainen koristeaiheiden renessanssi on tapahtunut 2000-luvulla tietokoneavusteisen suunnittelun ja uusien materiaali-innovaatioiden kautta. Samalla kun rakennusten muoto on vapautunut niin sanotun vau-arkkitehtuurin myötä, ovat rakennusten yksityiskohdat aiempaa monimuotoisempia, ilmaisevampia ja niillä pyritään visuaaliseen vaikuttavuuteen. Tässäkään suhteessa villeimmät kukinnot eivät ole juurtuneet Suomeen, mutta esimerkiksi suomalainen innovaatio graafinen betoni on tuonut perinteistä koristeajattelua osaksi nykyarkkitehtuuria.
Teksti: Jutta Tynkkynen & Petteri Kummala