Alvar Aalto: Ovenkahva, Kirjapalatsi – Akateeminen kirjakauppa, 1969
“Usein tutussa ympäristössä tulee kuljettua melkein laput silmillä eikä ympäröivään rakennuskantaan välttämättä kiinnitä tarkemmin huomiota. Kun katselee tuttuja rakennuksia yleissilmäystä tarkemmin, alkaa huomio kiinnittyä niiden yksityiskohtiin, jotka saattavat olla normaalissa arjessa helposti sivuutettavia. Niinkin arkinen asia, kuin ovenkahva tai vedin, voi tehdä rakennuksen käytöstä sekä koettavuudesta miellyttävämpää ja rakennuksen voi kokea jopa jollakin tavalla sympaattisena. Aallon useissa rakennuksissa esiintyvät samantyyppiset vetimet ovat mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten pienillä koristeen tapaisilla rakennusosilla sekä detaljeilla on mahdollista elävöittää rakennuksia ja tuoda niiden käyttöön jotakin uniikkia. Kirjapalatsin sisäänkäyntien kolme päällekkäistä lenkkimäistä pronssivedintä erottuvat veistoksellisuutensa vuoksi rakennuksen muuten hyvin suoraviivaisesta yleisilmeestä ja siksi kiinnittävät huomion. Ilman tätä koristeellista yksityiskohtaa jäisi rakennuskokonaisuudesta jotakin oleellista puuttumaan.”
– Henri Rasmus, siviilipalvelushenkilö
Henri Rasmus on hiljattain valmistunut rakennusarkkitehti ja on tällä hetkellä Arkkitehtuurimuseossa suorittamassa siviilipalvelustaan. Henriä kiinnostavat erityisesti korjausrakentaminen ja vanhat rakennukset, joten hänestä on huikeaa päästä tarkastelemaan rakennusperintöämme ja oppimaan siitä jatkuvasti lisää näin laajasti ja yksityiskohtaisesti, kuin mitä museolla on mahdollista.
Ovenkahva on rakennuksen kädenpuristus
Suomalainen arkkitehtuuri tarjoaa kautta linjan esimerkkejä siitä, miten ovenkahva voi olla paljon muutakin kuin pelkkä ovien käyttöön liittyvä välttämättömyys. Tässä vähäpätöiseltä vaikuttavassa yksityiskohdassa voi parhaimmillaan toteutua kauneuden, kestävyyden ja käytännöllisyyden harmoninen liitto ja näin siihen voi tiivistyä jopa arkkitehtuurin ikuisina pidettyjä arvoja.
Kuvasarja alla esittelee ovenkahvoja vuosisadanvaihteen jugendista 2010-luvulle, Kyllikin (Kalevankatu 7) jugend-käärmeestä Helsingissä Puolan juutalaisten historian museoon Varsovassa. Kuvasarja osoittaa hyvin, miten aikakausien muutos heijastuu esimerkiksi ovenkahvojen muodoissa ja materiaaleissa. Ovenkahva onkin hyvä läpileikkaava esimerkki yksityiskohdasta, jonka kautta voi tarkastella, miten eri aikakaudet ja suunnittelijat ovat painottaneet esimerkiksi käytännöllisyyttä suhteessa yksilöllisyyteen ja viehättävyyteen. Punaisena lankana kuitenkin hahmottuu, miten osaavissa käsissä nämä komponentit, samoin kuin muoto ja materia ovat löytäneet saumattoman liiton.
Alvar Aallon 1950-luvun alussa suunnittelema ovenkahva on yksi huipentuma tässä jatkumossa. Aallon arkkitehtuurin yksi ominaispiirre on herkkävaistoinen ymmärrys yksityiskohtien merkitykselle. Esimerkiksi Villa Mairea, jonka Aalto suunnitteli yhdessä vaimonsa Ainon kanssa, on suoranaista yksityiskohtien runoutta. Vastaava ymmärrys heijastuu Aallon ovenkahvassa, joka otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön Rautatalossa (1951–1957). Kahvan erityispiirre on mahdollisuus liittää niitä päällekkäisiksi ketjuiksi, jolloin henkilön pituudesta riippumatta rakennus toivottaa hänet tervetulleeksi.
Useimmiten juuri ovenkahva on konkreettinen ensikosketus rakennukseen. Juhani Pallasmaan sanoin: ”Ovenkahva on rakennuksen kädenpuristus”. Kätellessämme meille syntyy väistämättä vaikutelma kättelemästämme henkilöstä ja vastaavalla tavalla ovenkahvan kosketuksessa meille välittyy vaikutelma kohtaamastamme rakennuksesta. Ei ihme, että Aalto ja useat muut arkkitehdit ovat kiinnittäneet niin paljon huomiota tähän pieneen yksityiskohtaan.
– Petteri Kummala, arkistonhoitaja
