Supergrafiikan vuosikymmen

Teksti: Kasper Strömman
Kuvat: Salla Bedard ja Kasper Strömman

Tutustu: Kirjava vuosikymmen – julisteita arkkitehtuurinäyttelyistä 1970-luvulta

1970-luku muistetaan vuosikymmenenä, jolloin arkkitehtuuri ja graafinen suunnittelu menivät naimisiin.  

Seitkytluku on vuosikymmen, jona graafinen suunnittelu ja arkkitehtuuri menivät monen vuoden seurustelun jälkeen naimisiin. Toki aikaisemminkin oli ujosti maalailtu tekstejä seiniin, lähinnä mainoksia. Mutta nyt Amerikan Kaliforniasta kantautui uusi muoti, jossa seinät täytettiin isoilla graafisilla kaarilla, ihmisen kokoisilla numeroilla ja värikkäillä pinnoilla. Sekä oikein paksulla, tiiviisti välistetyllä Helvetica-fontilla. Tyyli tunnettiin nimellä super graphics, ja muutamassa vuodessa se valloitti koko maailman. Suomi mukaan lukien. 

Graafisen suunnittelun historiasta puhuttaessa muistetaan yleensä mainita kourallinen puuhakkaita alan herroja, kuten Milton Glaser, Eric Gill tai vaikka Paul Rand. Mutta 1970-luvun supergrafiikan takana oli itse asiassa nainen, josta ei tähän päivään mennessä ole juurikaan puhuttu: Barbara Stauffacher Solomon. 

Solomon oli alun perin tanssija, joka meni naimisiin kaksikymmentävuotiaana. Kuuden vuoden kuluttua hänen miehensä kuitenkin menehtyi äkillisesti aivokasvaimeen, ja Solomon löysi itsensä pienen lapsen yksinhuoltajana. Koska hänen oli nyt jotenkin elätettävä perheensä, hän teki sen, mitä kuka tahansa ei olisi siinä tilanteessa tehnyt: muutti Sveitsiin ja alkoi opiskella graafista suunnittelua. 

Sveitsissä hän rakastui tulisesti puhdaslinjaiseen Helvetica-kirjasimeen. Solomonin mukaan kirjasin edusti ”totuutta, rehellisyyttä sekä hyvän muotoilun tuomista massoille”. Palattuaan muutaman vuoden kuluttua Yhdysvaltoihin hän yritti saada töitä, mutta omien sanojensa mukaan aikakauden hipit eivät lämmenneet hänen kliiniselle sveitsiläiselle ilmaisulleen. ”Hipit kutsuivat tyyliäni natsigrafiikaksi. Ja se oli vielä ystävällisimmästä päästä.” 

Maisema-arkkitehti Lawrence Halprin kuitenkin uskoi Solomoniin, ja pyysi häntä suunnittelemaan logon uudelle Sea Ranch -nimiselle tennis- ja uintiklubille. Rakennus oli upea, mutta se oli ylittänyt budjetin katastrofaalisella tavalla, joten rahaa sisustamiseen uupui. Arkkitehti ehdottikin siksi, josko Solomon voisi logon lisäksi vielä kohentaa sisätiloja hieman maalilla, jolloin sisustamisen tarve poistuisi ja rahaa säästyisi. Lopputulos esiteltiin Life-lehdessä vuonna 1966, minkä jälkeen Barbara Stauffacher Solomonin ei tarvinnut olla enää päivääkään työtön. Ronskit graafiset elementit ja seinän kokoiset kirjaimet yhdistävä super graphics vangitsi ajan hengen täydellisesti, ja muutaman vuoden sisällä koko maailma täyttyi raidoista, perusväreistä ja Helvetica-fontista. 

Kuten Suomi rakentaa -julisteparista näkee, vuonna 1970 tämä super graphics -estetiikka oli jo juurtunut tukevasti Suomeenkin. Ero 1960-luvun ilmaisuun on käsinkosketeltava. Enää ei hempeilty. Fontti on paksua Helveticaa kirkkaalla taustalla, ja kirjaimet niin tiiviisti välistettyjä, ettei niiden väliin saisi ujutettua pelikorttiakaan. Tämä estetiikka integroitiin myös saumattomasti uusien lähiöiden arkkitehtuuriin. Olkoonkin, että talojen betoni oli harmaata, mutta asuntojen ovet ja parvekkeet saivat loistaa kirkkaissa perusväreissä. Ja kerros saatettiin ilmaista numerolla, joka ylettyi lattiasta kattoon. 

1970-luku kyseenalaisti toki edellisten vuosikymmenten graafisen suunnittelun lisäksi paljon muutakin. Niin kuin koko sen ajan yhteiskunnan rakenteen, kuten apina-julisteesta voi aistia. Jos meidän ajallemme tyypillistä on Arkkitehtuurikapina-liike, joka vastustaa kaikkea uutta, niin 1970-luvun arkkitehtuurikapina oli sen vastakohta – kaikesta vanhasta piti irtautua, oli se sitten päätteellinen kirjasintyyppi tai puinen talo. Tänä päivänä tämäntyyppinen tulevaisuudenusko voi tuntua ihailtavalta, mutta toki se johti siihen, että monia vanhoja rakennuksia purettiin aikoinaan turhaan tämän uudistusinnon vallassa. 

Joka tapauksessa näiden 1970-luvun julisteiden parissa viihtyy. Niissä on monumentaalista ilmaisua, selkeitä väripintoja ja pelkistettyä ytimekkyyttä. Ja ennen kaikkea jokaisen supergrafiikan ystävän sisällä jokin läikähtää, kun näkee samassa paikassa niin paljon tiiviisti välistettyä, paksusti voivaa Helvetica-kirjasinta. 

Mutta mitä sitten näin taustapeilistä katsottuna tapahtui seitkytluvun graafisen suunnittelun ja arkkitehtuurin liitolle? Samaa kuin leveälahkeisille housuille ja pulisongeille – kyllästyminen. Ja sen seurauksena arkkitehtuuri ja graafinen suunnittelu päättivätkin olla enää vain ystäviä. Seuraavalle vuosikymmenelle siirryttäessä suosittiin taas hempeämpää ilmaisua, pehmeyttä ja pastellivärejä. Arkkitehtuurin ja graafisen suunnittelun liitto toisin sanoen siis kariutui. Ja niin helppoa kuin supergrafiikan maalaaminen seiniin oli, yhtä helppoa se oli maalata myös piiloon. 

1970-luvun supergrafiikka ei kuitenkaan ikinä hävinnyt kokonaan, ja varsinkin tänä päivänä voi taas nähdä, miten graafinen suunnittelu ja arkkitehtuuri monen vuoden jälkeen jälleen kerran ujosti lähestyvät toisiaan. Tätä näkee varsinkin parkkihalleissa, kun jollekin on välillä tullut mieleen piristää harmaita betoniseiniä hieman. Ja entäs Barbara Stauffacher Solomon, joka pisti koko homman aluilleen viisikymmentä vuotta sitten tuomalla Helvetica-fontin Kaliforniaan? Hän on tänä päivänä 95 vuotta vanha ja sai juuri valmiiksi Sveitsin turistiviranomaisille tekemänsä teoksen, jossa kävijät toivotetaan tervetulleiksi. Tietenkin isoilla, selkeillä 1970-luvun mieleen tuovilla kirjaimilla. Kuin suoraan tästä näyttelystä. 

Kasper Strömman on helsinkiläinen kuvittaja ja kulttuurialan vaikuttaja, joka on tullut tunnetuksi vuoden graafikko 2013 -tittelistään. Kirjava vuosikymmen -näyttelyssä yhdistyvät kaksi Strömmanin kiinnostuksen kohdetta: graafinen suunnittelu ja 1970-luvun arkkitehtuuri.