Kuukauden Architecta: Sari Nieminen
Teksti: Paula Holmila
Kuvat: Sari Nieminen ja Anni Koponen
Arkkitehtuurimuseo julkaisee Architectan tilaaman artikkelisarjan. Siirry lukemaan sarjan artikkeleita
Sari Nieminen on ensimmäinen arkkitehdeistä taiteilijaprofessoriksi valittu nainen
Sari Niemisen, (s. 1955) kymmenvuotinen kausi taiteilijaprofessorina lähenee loppuaan. Hän on ensimmäinen arkkitehtinainen, joka sai vuonna 2014 tämän professuurin.
Taiteen edistämiskeskus jakaa 10-vuotisen apurahan ”erityisen ansioituneille taiteilijoille (…) Kyseisen apurahan saajalla on apurahakauden ajan oikeus käyttää taiteilijaprofessorin nimikettä.” Niemisen lisäksi toinen arkkitehti-taiteilijaprofessori on tällä hetkellä Juha Ilonen. (Linkki avautuu uuteen ikkunaan)
”Olin urani aikana jo saanut lyhyemmät vuosiapurahat, tämä oli vielä hakematta”, hän muistelee. Myöskään tulevaisuuden työtilanne ei ole enää näyttänyt kovin hyvältä. Nieminen on työskennellyt viime vuodet pääasiassa yksin, omassa toimistossaan.
Hän on saanut toimeksiantonsa lähinnä kutsukilpailujen voittojen seurauksena, mutta nykyisin kutsukilpailuun vaaditaan referenssejä viimeisen kolmen vuoden ajalta. Tämä on tietysti arkkitehtien kohdalla aika hölmöä, koska projektit ovat erityisen pitkäkestoisia. Nykyään taas yleiset kilpailut alkavat olla niin suuritöisiä, ettei pienillä toimistoilla ole varaa osallistua niiden vaatimaan valtavaan työmäärään.
Vaihtoehtoja vanhusten asumiseen
Taiteilijaprofessoreilta edellytetään osallistumista alansa julkiseen keskusteluun sekä esittämään työsuunnitelma 10-vuotiskaudelle.
Niemisen pääprojekti on ollut vanhusten asumisen vaihtoehtojen kartoittaminen. (Linkki avautuu uuteen ikkunaan)
Niemisen mielestä nykyiset hoivalaitokset eivät ole kovin korkeatasoisia ja onnistuneita.
”Olin sitä mieltä, ettei vanhuksia pidä keskittää isoihin laitoksiin, he voisivat asua kaikkien ihmisten keskellä”, hän pohtii.
Hänen ajatuksensa on, että kaupunkirakenne voisi olla vanhusystävällinen, ja viisailla ratkaisuilla voitaisiin vähentää hoivakotien tarvetta. Vanhuksille tarjottaisiin itsenäistä vuokra-asumista inhimillisen mittakaavan asuintaloissa keskellä muuta asutusta. Alueella rajoitettaisiin yksityisautoilua ja vähennettäisiin ajonopeuksia vahinkojen välttämiseksi. Myös viherympäristö suunniteltaisiin kunnolla, koska kasvillisuudellakin on todettu olevan tervehdyttävä vaikutus.
Hän kehitti mallin kapearunkoisesta massiivitiilimuuratusta kerrostalosta, jonne voi tehdä painovoimaisen ilmanvaihdon. Porrastasanteista mentäisiin asuntojen koosta riippuen 3-4 asuntoon, asunnoissa ei olisi julkisivuista ulkonevia parvekkeita.
Suurkortteleiden sisäpihoille olisi sijoitettu pieniä kolmi- tai nelikerroksisia yksiportaisia taloja, niin sanottuja noppataloja sekä vaihtoehtona kerrostaloasumiselle vanhojen paviljongiksi nimettyjä rivitaloja ja vaarin- ja mummonmökkejä. Pienissä asunnoissaan vanhukset asuisivat kykyjensä mukaan itsenäisesti.
”Tämä on Niemiskylä-visio”, hän kutsuu leikkimielisesti hankettaan. Ideaa voidaan soveltaa myös pienempiin taajamiin.
Syvärunkoisista asuintaloista pitää päästä eroon
”Vanhusten asunnoissa on ikkunat ainakin kahteen suuntaan, olivatpa ne kuinka pieniä tahansa”, Sari Nieminen mainitsee vielä Niemiskylä-visiosta.
Lasten lennettyä pesästä Nieminen asuu itse koiransa Åsan kanssa pienessä yksiössä Kalliossa.
”Olen omasta kokemuksesta huomannut, että valoisuus ja näkymät kahteen suuntaan lisäävät väljyyden tunnetta ja ovat neliöitä tärkeämpiä”, hän painottaa.
Nykyisin kerrostaloista tehdään entistä syvärunkoisempia, jolloin pienet asunnot ovat putkimaisia ja saavat valoa vain yhdestä suunnasta. Tiivistämisen nimissä talot rakennetaan niin lähekkäin, että pienen asunnon ikkunasta saattavat olla näkymät vain vastapäiseen rakennukseen.
”Syvärunkoisista asuintaloista pitää päästä eroon, siihen pumpataan vain myytävää kerrosalaa. Lisäneliöillä ei ole mitään merkitystä, jos asunnossa on pimeää. On uskomatonta taantumaa asuntosuunnittelussa, että tällainen on ylipäätään päässyt tapahtumaan”, Nieminen kritisoi.
Niemiskylän malli on julkaistu internetissä ja on ilmaiseksi käytettävissä. Sitä voitaisiin soveltaa sekä pieniin taajamiin että kaupunkeihin. (Linkki avautuu uuteen ikkunaan)
Tällä hetkellä Nieminen hakee rahoitusta konstruktöörin palkkaamiseen viedäkseen rakennusten suunnittelua toteutusasiakirjojen tasolle.
Nieminen harmittelee, että Helsingissä ollaan valmiita laittamaan satoja miljoonia euroja autoiluun kuten Sörnäisten tunneliin sen sijaan, että punnittaisiin tarkasti, kenen ehdoilla ja miten kaupunkia kehitetään. Myös suuret ostoskeskittymät edistävät autoilua ja imevät palveluja lähiympäristöstä. Esimerkiksi Niemisen asuinalueelta Kalliosta alkoivat kivijalkakaupat hävitä, kun Triplaa ja Rediä rakennettiin.
”Kenen ehdoilla kaupunkia rakennetaan”, Nieminen kysyy aiheellisesti.
Asiantuntijakontrollia vähennetään
Nuorempana hän istui julkisivulautakunnassa – ”liian nuorena” – ja siellä käytiin kaikkien hankkeiden piirustukset lävitse. Nyt rakentamisen kontrollointi näyttää miltei kokonaan hävinneen ja rakentaminen tapahtuu sijoittajien ja rakennusliikkeiden ehdoilla.
”Kaikki asiantuntijavalvonta on nyt pyyhitty pois”, hän harmittelee.
Sari Nieminen kävi syntymässä Tampereella, mutta on suurimman osan elämästään asunut Helsingissä. Hän on nelilapsisesta perheestä. Isä oli opistoinsinööri, joka työskenteli arkkitehtitoimistoissa ja toi kotiin kasoittain suunnitelmien pois heitettäviä kopiosarjoja. Lapset piirsivät ahkerasti valokopioiden valkoiselle kääntöpuolelle. Tämä herätti kiinnostuksen arkkitehtuuriin.
”Minusta tuntuu, että tunsin isäni työvälineet paremmin kuin hänet itsensä”, hän kärjistää.
Lapsuuden perhettä oli kohdannut kaksi vakavaa tragediaa: vanhin poika kuoli pienenä ja yksi kolmesta tyttärestä sai aivokalvontulehduksen, josta hän ei toipunut entiselleen koskaan.
Nämä varjostivat Niemisen nuoruutta, eivätkä vanhemmat kyenneet surultaan käsittelemään tragedioita.
”Niistä ei koskaan puhuttu mitään”, Nieminen muistelee.
Hyvin selvinneille tyttärille välittyi vaikutelma, että vain pojilla on merkitystä, tytöiltä ei odoteta mitään. Tämä oli vaiettu, mutta varsin tavanomainen ajattelutapa vielä Niemisen ikäluokan vanhempien keskuudessa.
Kun perheen kuopusta odotettiin, ilmiselvää oli, että toivottiin poikaa. Tuli tyttö, neljä vuotta Niemistä nuorempi Stiina, josta tuli biologi.
Nyt Niemisestä tuntuu, että perhetapahtumat johtivat näyttämisen haluun nuoruudessa. Hän selvisi koulusta, Lauttasaaren yhteiskoulusta, hyvin ja pääsi TKK:n arkkitehtiosastolle vuonna 1975. Koko uransa ajan hänelle on ollut tärkeää tehdä kilpailuja ja pärjätä niissä omalla nimellään.
Töitä oli yllinkyllin 80-luvulla
Opiskeluaikana Nieminen tutustui Kai Wartiaiseen, jonka suhde arkkitehtuuriin oli intohimoinen.
”Pariskuntana meille arkkitehtuuri oli elämäntapa, teimme koko ajan töitä ja ideoimme yhdessä”, Nieminen kertoo.
Tämä päättyi yhteisen tyttären syntymään vuonna 1986.
”Alunperin yksityisyrittäjäksi ryhtyminen johtui lapsenhoitoon liittyvistä käytännön järjestelyistä. 80-luvulla ei ollut mitään ongelmia saada pienempiä toimeksiantoja, joita voi hyvin tehdä yksin”, hän muistelee.
”Pystyin samalla osallistumaan arkkitehtikilpailuihin. Silloin ehdotuksen teko oli helppoa nykyiseen verrattuna. Siinä oppi huonoille tavoille, se oli ihmeellistä”, hän muistelee käsin piirtämisen aikoja.
Nieminen menestyi kilpailuissa, mutta esimerkiksi Puotilan uurnahautausmaan voittoehdotus jäi toteuttamatta. Se oli esitetty sekä Arkkitehtilehdessä että Suomi rakentaa 8 -näyttelyssä. (Linkki avautuu uuteen ikkunaan)
Kai Wartiaisen muutettua töihin Ruotsiin avoliitto hajosi ja Nieminen jäi kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi, toinen tytär oli syntynyt loppuvuodesta 1990.
Toimeentulo 90–luvun laman aikana tuli pääasiassa opetustöistä TKK:lla ja Taideteollisella korkeakoululla. Ensimmäinen julkisen rakennuksen suunnittelutehtävä oli päiväkoti Ranta Helsingin Herttoniemenrantaan, joka valmistui vuonna 1999. (Linkki avautuu uuteen ikkunaan)
2000-luvun alussa Sari Nieminen, Esa Laaksonen ja Kimmo Friman perustivat yhteisen toimiston, joka niitti runsaasti palkintoja kilpailuissa.
Nieminen arvioi, että kilpailujen teossa yhteistyökumppanit täydensivät hyvin toisiaan.Yksi merkittävimmistä oli Salon kulttuurikeskuksen kilpailun ensimmäinen palkinto, mutta kaupungin jouduttua vaikeuksiin Nokian lähdön takia sitä ei toteutettu koskaan.
Sakarinmäen koulu Sipoossa jäi pitkälti Niemisen vastuulle ja on esitelty monissa julkaisuissa ja näyttelyissä, mm. Venetsian biennaalissa. (Linkki avautuu uuteen ikkunaan)
Yhteistyön hajottua hän on työskennellyt taas omassa toimistossaan.
Vuonna 2008 Nieminen pääsi osallistumaan Jyväskylän Puistokoulun laajennuksen ja Päivärinteen päiväkodin kutsukilpailuun, jonka voitti. (Linkki avautuu uuteen ikkunaan)
Yleisen kilpailun ideaa romutetaan
Nieminen on ollut paljon kilpailujen arvostelulautakunnissa ja yrittänyt vaikuttaa siihen, ettei kilpailijoiden lähettämää ylimääräistä materiaalia otettaisi huomioon jurytyksessä. Hänestä kaikista yleisistä kilpailuista voisi tehdä kaksivaiheisia, mikä myös mahdollistaisi ilmaiseksi tehtävän työmäärän vähentämisen ja keventämisen ensimmäisessä vaiheessa.
”Tietokoneavusteinen suunnittelu on paradoksaalisesti johtanut työmäärän 100-kertaistumiseen kilpailuissa, eikä kaikilla ole enää varaa osallistua niihin”, arvioi Nieminen.
Isommat toimistot teettävät havainnekuvia ulkomaisilla yrityksillä, joiden palveluksessa on jopa ammattitaiteilijoita. Kehityssuunta mitätöi koko yleisen kilpailun ideaa: että löydetään paras ratkaisu riippumatta siitä, kuka on tekijä. Voittamalla yleisen kilpailun työn alkuun ovat päässeet kaikki merkittävät suomalaiset arkkitehdit, ja arkkitehtuurin historiamme merkittävimmät rakennukset ovat syntyneet avoimista kilpailuista 1800-luvulta alkaen.
”Fotorealistiseen esitystapaan kilpailuissa satsataan nyt paljon. Minua on suututtanut, että ideavaiheessa, jonka olisi tarkoitus olla suuripiirteinen, esitetään alakaton ruuvitkin. Mopo on karannut lapasesta, teetetään tolkuttomasti materiaalia ja upeita kuvia. Jos hienosta ja kalliista esitystavasta tulee kilpailussa pärjäämisen ehto, mennään vikaan”, hän kritisoi.
Pääkaupungin rakennetun ympäristön tulevaisuus huolettaa
Nieminen on koko uransa ajan tehnyt työtä myös arkkitehtikunnan etujen hyväksi. Hän on ollut Suomen Arkkitehtiliiton SAFAn ja Arkkitehtuurimuseon hallituksissa ja SAFAn alaosaston Rakennusperintö-SAFAn toiminnassa.
”Oli hienoa, kun yhteistyössä Tapiolan Kilta ry:n kanssa saimme estettyä Tapiolan uimahallin purkamisen ja korvaamisen isommalla uudisrakennuksella”, Nieminen toteaa.
”Jotta jaksaa osallistua, tarvitsee kokemuksia siitä, että todella pystyy vaikuttamaan asioihin. Arkkitehtuurimuseon hallituksessa työskentely vuosina 2013–2015 ei tuntunut mielekkäältä, joten sieltä lähdin pois heti kun oli mahdollista”, hän kertoo turhautumisestaan.
Hän on ollut myös aktiivinen yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuja ja puhunut julkisuudessa esimerkiksi autoistumista ja liiallista purkamista vastaan.
Helsingin kaupunkiympäristön tulevaisuus huolestuttaa Niemistä.
”Pääkaupunkiseutua pitäisi suunnitella kokonaisuutena, eikä asettaa kuntakohtaisia tavoitteita väestönkasvulle”, hän arvioi.
”Liikenne, viheralueet ja rakentaminen ulottuvat joka tapauksessa kuntarajojen yli. Merenranta ja saaristoluonto ovat seudulla ainutlaatuisia. Helsingistä löytyy paljon paikkoja, joihin voi rakentaa lisää, mutta olisi tärkeää, että kaupunginosien ominaispiirteet säilyvät”, hän toivoo.
”Rakennusten purkamiselle pitäisi säätää niin kova haittavero, että löytyisi ratkaisuja rakenteiden osittaisellekin säilyttämiselle ja täydentämiselle”, hän lisää.
Ura tiiviisti
Kuukauden Architecta
Architecta ry on 80-vuosijuhlansa kunniaksi tilannut 35 vuotta arkkitehtuuria eri medioissa käsitelleeltä, nykyisin Helsingin Sanomien vakituisena arkkitehtuuriavustajana toimineelta Paula Holmilalta haastattelusarjan naisista suunnittelijoina. Naisarkkitehtien toiminta eri ammattialoilla on monipuolistunut vuosikymmenten kuluessa: arkkitehdit toimivat niin suunnittelijoina, opetustyössä, tutkijoina, rakennuttajina, konsultointi- ja asiantuntijatehtävissä, myös erilaisissa kansainvälisissä hankkeissa ja tehtävissä. Arkkitehtuurimuseo julkaisee Architectan tilaaman sarjan.
Siirry lukemaan sarjan artikkeleita
–
Julkaistu 2.8.2022