Teksti: Paula Holmila
Henkilökuva: Anni Koponen
Arkkitehtuurimuseo julkaisee Architectan tilaaman sarjan.
Arkkitehti Helmi Kajaste on hurahtanut elokuviin
Arkkitehti Helmi Kajaste, 36, on keskittynyt väitöskirjaansa kokopäivätoimisesti jo pari vuotta. Sen aiheena on rajan käsite arkkitehtuurissa. Aihetta lähestytään elokuvien kautta ja väitöskirja kuuluu arkkitehtuurin teorian piiriin. Hän on käsitellyt arkkitehtuuria ja elokuvaa sekä artikkeleissa että vuonna 2020 ilmestyneessä kirjassaan Rakenna, kärsi ja unhoita ja videoissaan. Draama-Helmin roolissa hän räppää.
”Väitöskirjasta tulee englanninkielinen osittain siksi, että aiheen tutkijat ovat hajallaan maailmalla, ja toivon löytäväni kansainvälisistä piireistä lisää keskustelukumppaneita”, Kajaste kertoo.
”Joku voi pitää väitöskirjani aihetta omituisena, mutta olen saanut valtavasti kannustusta opettajiltani, esimerkiksi Anni Vartolalta, Satu Kyösolalta ja Panu Savolaiselta”, hän kiittää.
Tänä syksynä hän on vetänyt Aalto-yliopistossa arkkitehtuuria elokuvissa käsittelevää studio-kurssia yhdessä Jere Pääkkösen kanssa. Pääkköseen hän tutustui ohjatessaan tämän diplomityötä elokuvien arkkitehtuuridystopioista.
Tila, valo ja yhteinen muisti
Kurssilla on katsottu elokuvia, analysoitu tilaa niissä. Opiskelijat ovat rakentaneet lavasteen ja kuvanneet sitä sekä valmistaneet muitakin lyhyitä videopätkiä.
”Kaikki elokuvassa tapahtuu jossain tilassa. Tilan valinta tai tapa kuvata sitä ei ole elokuvassa mikään sattuma, vaan sillä on omat merkityksensä”, arvioi Kajaste.
”Elokuvan tilan ei tarvitse olla aito, mutta sen pitää olla uskottava. Olemme puhuneet fiktiosta, fantasiasta ja realismista: päädyimme keskusteluissamme siihen, ettei ole täyttä realismia tai täyttä fiktiota, vaan fiktionkin pitää päätyä johonkin uskottavaan”, Kajaste kertoo keskusteluista kurssilla.
Toinen arkkitehtuuriin liittyvä teema elokuvissa on valo ja sen käyttö. Valolla luodaan tunnelmaa, sen avulla päätetään, mikä ja kuka kuvassa näkyy, mikä on varjossa, ja valaistus vaikuttaa jopa roolihenkilöiden luonnehtimiseen elokuvassa.
Kolmas teema on muisti, epookki, aikakausi, josta elokuvan tila kertoo. Kirjassaan Helmi Kajaste toteaa, että vaikka rakentaminen katsoo tulevaan, meitä ympäröivä arkkitehtuuri on aina menneisyydestä.
”Rakennettuun ympäristöön sitoutuu valtava määrä muistoja ja tapahtumia”, hän kirjoittaa kirjassaan. ”Historian näkyminen rakennetussa ympäristössä sitoo meidät menneisyyteen, ajan kulumiseen ja luontoon”.
Matematiikka kiinnosti
Elokuvakiinnostus on lähtöisin lapsuuden kodista. Helmi Kajaste kertoo, että perheessä katsottiin paljon yhdessä elokuvia, varsinkin vanhoja kotimaisia ja kaikki ranskalaisen ohjaaja ja näyttelijä Jacques Tatin elokuvat. Tati oli perheen suosikki, ja hänen elokuvissaan myös tiloja, arkkitehtuuria on Kajasteen mielestä käytetty kiinnostavasti ja harkiten. Vanhoissa kotimaisissa elokuvissa konkretisoituu ajan ympäristön, esimerkiksi pääkaupungin monet muutokset.
Helmi Kajasteen perhe asui Töölössä. Kajaste kävi Kallion ilmaisutaidon lukiota. Hän oli innostunut matematiikasta ja luki pitkää matematiikkaa. Mutta myös taide ja kulttuuri kiinnostivat.
Kajaste kertoo, että hänen äitinsä ehdotti hänelle pyrkimistä opiskelemaan arkkitehtuuria, koska siinä yhdistyvät matematiikka ja luovuus. Suvussa ei ollut kuin yksi arkkitehti, setä Tapani Kajaste, joten ”emme ole mikään arkkitehtiperhe”.
”Äiti, joka oli työskennellyt muun muassa sosiaalitoimessa, piti hyvänä ajatuksena myös sitä, että menisin miesvaltaiselle alalle”, Kajaste naureskelee.
Tosiasiassahan arkkitehtikunnasta noin puolet ja arkkitehtuurin opiskelijoista yli puolet on nykyään naisia.
Kajaste pyrki ja pääsi arkkitehtiosastolle vuonna 2005 ja valmistui vuonna 2013.
”Yläasteaikana sain sarjakuvatyöpajassa ystävän, jonka kanssa menimme elokuva-arkistoon, ja siitä lähti tämä elokuvahulluuteni”, Kajaste muistelee.
Aalto-yliopistossa hän meni mukaan teekkareiden elokuvakerhon Montaasin toimintaan.
Korjausrakentaminen kiinnostaa
Arkkitehtiopiskelijoiden tavoin Helmi Kajaste meni harjoittelemaan ensiksi A-konsulttien toimistoon ja valmistuttuaan mm. Sirenien ja Osaran arkkitehtitoimistoihin, joissa hän sai paneutua korjausrakentamiseen: Kino Tapiolan restaurointiin ja Tapiolan koulun korjaukseen.
”Ne olivat itseasiassa juuri sitä, mitä halusin tehdä. Kino Tapiola on ihana klassikkoteatteri, joka on todella tärkeä myös alueensa asukkaille”, hän kertoo.
Tänä vuonna hän on ollut tuntiopettajana Aalto-yliopistossa ja tehnyt väitöskirjaansa. Tulevaisuudesta hän ei vielä tiedä, mutta toivoo, että saisi jatkaa elokuvan ja arkkitehtuurin parissa ja löytäisi ulkomailta keskustelukumppaneita.
Häntä on kutsuttu erilaisiin tapahtumiin myös luennoimaan erikoisalueestaan.
”Toivoisin, että tutkimuksistani olisi hyötyä muillekin. On ollut iloista ja rohkaisevaa, että ihmisiä on kiinnostaneet nämä puuhani. Luulin toisin, mutta nyt olen huomannut, että kyllä muitakin ihmisiä kiinnostavat arkkitehtien puheet”, hän sanoo.
Luonnonvalo on itselle tärkeää
Teemme haastattelua Töölön kirjastossa, jonka lukusalissa Kajaste istui lukemassa ylioppilaskirjoituksiin. Töölön kirjasto on Aarne Ervin suunnittelema ja valmistui vuonna 1970. Sen peruskorjaus tehtiin Tapani Mustosen toimiston johdolla muutama vuosi sitten.
Millainen arkkitehtuuri sinua kiinnostaa?
”Käytän sanaa huomaavainen mieluummin kuin humaani, joka voi olla minusta liian monitulkintainen termi. Tämä Töölön kirjasto vaikuttaa nyt vastaukseeni. Olen ollut kiinnostunut enemmän korjausrakentamisesta kuin uuden suunnittelusta”, hän tunnustaa.
”Huomaavaisella tarkoitan sopivan kokoista, muotokieleltään harkittua, kutsuvaa, mahdollistavaa ja reilua arkkitehtuuria. Kirjastossahan nämä piirteet tulevat väistämättä mieleen”, hän muotoilee.
”Jean Renoirin elokuvat ovat humanismia, elämän näkemistä ja tiedostamista. Sitä on myös kirjastorakennuksissa; sallivaa muttei naiivia. Nämä ovat vähän tällaisia elämänkatsomus- ja näkemysasioita”, hän määrittelee.
Ervin kirjaston suurista ikkunoista avautuvat avarat näköalat Sibelius-puistoon.
”Valo ja luonnovalo on minulle keskeistä. Varaan haastatteluun ikkunallisen huoneen, vaikka tiedän että hämärtyy. En voisi varata lasikoppia keskeltä käytävää,” hän huomauttaa.
Kajaste sanoo, ettei voisi esimerkiksi nukkua huoneessa, jossa ei ole ikkunaa ja näkymää ulos.
”Minulle siitä tulisi elävältä hautaamisen tunnelma”, hän lisää.
Asunnosta avautuville näkymillä on merkitystä asukkaiden hyvinvoinnin kannalta. Ne tarjoavat toisen todellisuuden, pohdiskelun ja reflektoinnin mahdollisuuden.
”En pidä myöskään kiinni olevista kaihtimista. Valolla on minulle merkitystä kaikessa, myös kirjoittamisessa”, hän sanoo.
Helmi Kajaste on sitä sukupolvea, joka on kasvatettu uskomaan avoimuuteen ja rajojen rikkomiseen ja luottamaan omiin mahdollisuuksiinsa. Hän kyllä huomauttaa, ettei aivan allekirjoita tätä toimittajan käsitystä.
Hänellä on myös Draama-Helmi -niminen rap-hahmo, jolta on juuri ilmestynyt vinyylilevy.
”Draama-Helmi touhuaa vielä vähän, nyt tuli kolmas soololevy. Tällä kertaa olen tehnyt vihkon, jossa julkistan sanat. Tekstit on kyllä kirjoitettu puhuttavaksi tekstiksi, ja ujostuttaa ajatus, että joku muu lukee niitä”, hän kertoo.
Draama-Helmi on Kajasteelle harrastus, johon ei liity tavoitteita eikä velvoitteita.
”Menen Porin filmifestivaaleille esiintymään, mikä on tosi hauskaa. Välillä olen kaksoisroolissa, Kokkolan elokuvajuhlilla olin alustamassa yhden elokuvan, Porissa on vain musakeikka”, hän kertoo.
Draama-Helmin räppi on kaukana testosteronin täyttämästä aggressiivisesta huutamisesta: hän lausuu runojaan – niinhän niitä voi kutsua – hennolla äänellä hieman ujosti ja taustan äänimaailma muistuttaa mindfullness-musiikkia.
Helmi Kajaste on myös kuvittanut vuonna 2020 ilmestyneen kirjansa Rakenna, kärsi ja unhoita. Siinä on mietelmiä tiloista, joita on Pasolinin, Fellinin, Wellesin, Ozun, Tarkovskin, Bergmanin ja Buster Keatonin elokuvien tiloissa.
”Rakennus on suunniteltu pysyväksi luomaan vakautta ja raamit elämälle. Rakennus kuitenkin vain näyttää pysyvältä. Tosiasiassa se rapautuu, tummuu, ruostuu, haalistuu, kuivuu, kostuu, lämpenee ja laajenee. Sitä korjataan, laajennetaan, maalataan ja lopulta se puretaan tai se raunioituu, jos siitä ei pidetä huolta. Vaikka jonkin rakennuksen monumentaalinen tyyli voi viestiä ikuista, ei mikään rakennus ole ikuinen. Rakennusten muutosten hitaus ja huomaamattomuus vain synnyttää illuusion pysyvyydesta. Rakennus uskottelee olevansa pysyvä ja elokuva uskottelee olevansa elävä”, anaysoi Helmi Kajaste aihettaan kirjan alkusanoissa.
Ura tiiviisti
Julkaistu 5.12.2022
