Teksti: Paula Holmila
Kuvat: Kaarin Taipale ja Anni Koponen

Arkkitehtuurimuseo julkaisee Architectan tilaaman artikkelisarjan.

Herännäissuvun kasvatista tuli vaikuttaja ja kosmopoliitti

Kaarin Taipale kertoo tuntevansa itsensä identiteetiltään nyt enemmän kaupunkitutkijaksi ja -poliitikoksi kuin arkkitehdiksi.

Kaarin Taipale, 73, on juuri palannut kotiin Tekniikan akateemisten, TEK:n valtuuston kevätkokouksesta Pasilan Triplasta. TEK on arkkitehtien ja diplomi-insinöörien ammattijärjestö, Akavan toiseksi suurin jäsenjärjestö, johon arkkitehdit voivat kuulua SAFAn lisäksi. TEK:llä on 77 000 jäsentä. Taipale joutui valtuustoon tavallaan vahingossa, itse hän ei uskonut tulevansa valituksi sinne, kun lupautui ehdokkaaksi.

Kaarin Taipale on ollut politiikassa mukana aktiivisesti jo 20 vuotta, hän on sosialidemokraatti. Viimeisissä Helsingin kuntavaaleissa hän ei ollut enää ehdokkaana, vaan toimi Pentti Arajärven kampanjapäällikkönä.
 
”Päätökset tehdään lopulta kuitenkin poliittisissa elimissä”, hän perustelee pitkää mukana oloaan politiikassa.
 
Arkkitehdit suunnittelevat, valmistelevat, osallistuvat keskusteluun ja argumentoivat, mutta viime kädessä poliitikot tekevät myös kaupunkiympäristöä koskevat ratkaisevat päätökset.

Opintoja Zürichissä ja New Yorkissa

Kaarin Taipale valmistui arkkitehdiksi Zürichissä vuonna 1972. Opinnot jatkuivat 1980-luvun alussa New Yorkissa, ja väitöskirja (linkki avautuu uuteen välilehteen) hyväksyttiin Otaniemen Teknillisessä Korkeakoulussa vuonna 2009. Mutta Taipale painottaa, ettei hän enää  koe itseään identiteetiltään niinkään arkkitehdiksi kuin kaupunkitutkijaksi ja -poliitikoksi.
 
Arkkitehdin koulutus on kuitenkin taannut hänelle asiantuntijan statuksen myös politiikassa, varsinkin kaupunkien kehitystä koskevissa asioissa. Hän on edelleenkin suosittu mediakommentaattori, johon toimittajat ottavat mielellään yhteyttä pyytäessään mielipiteitä milloin mistäkin kaupunkihankkeesta. Taipale osaa selittää vaikeitakin asioita ja ilmaista itseään ilman arkkitehtuurijargonia.
 
Varsinaista suunnittelutyötä Kaarin Taipale teki valmistuttuaan ensiksi Zürichissä ja sitten Helsingissä Kalle Vartolan toimistossa, jossa tehtiin töitä siihen aikaan myös Neuvostoliittoon.

Klassismin kieli ja Robert Stern

New Yorkissa hän pääsi töihin postmodernismista kuuluisan Robert A.M. Sternin toimistoon opiskeltuaan pari vuotta Columbian yliopistossa rakennussuojelua. Stern luennoi yliopistossa klassismin periaatteista.
 
”Se oli hieno kurssi. Stern analysoi syvällisesti klassismin kieltä. Suomessa postmodernismia on tarkasteltu lähinnä ulkoisten historististen piirteiden mukaan, mutta Stern opetti kieltä, joka pitää hallita, jotta sen sääntöjä voi rikkoa”, Taipale muistelee.
 
Hän kertoo, että ennen NY:n aikaa hän koki jonkinlaisen ”rakennussuojeluherätyksen”. Opiskelu Sveitsissä oli Le Corbusier -henkistä, modernismiin painottuvaa. Taipale huomasi, että tarvitsee lisäopintoja korjausrakentamista varten. Tämä oli 80-luvulla, mutta asia on tällä hetkellä vieläkin ajankohtaisempi.
 
”Tuntuu, että purkamisinto kohdistuu aina edellisen sukupolven, isien  tekemisiin. Jokainen sukupolvi joutuu miettimään uudestaan suhteensa rakennusperintöön. Nyt halutaan tuhota 80- ja jopa 90 -lukujen rakennuksia. Jälleenrakennusajan rakennusperintöä jo arvostetaan”, hän muistuttaa.

Purkukynnys on liian alhainen

Ympäristössä täytyy kuitenkin olla alkuperäisiä elementtejä eri aikakausilta, eikä ainoa säilyttämisen kriteeri voi olla ”kauneus”. Kynnys purkaa jopa verrattain uutta rakennuskantaa on nyt liian alhainen. Ilmastoystävällisyyden sumuverhona käytetään puuta, vaikka ilman betonia ei juuri voida rakentaa, eikä puurakentamisella ratkaista ilmasto-ongelmia.
 
“Kaivostoiminnan jälkeen rakennussektori tuottaa eniten jätettä, ja siitä suurin osuus syntyy remonttityömailla. Nyt juhlitaan jopa mahdollisuutta purkaa kokonaisia kortteleita betonilähiöissä”, hän hämmästelee.
 
Purkuluvan saaminen pitäisi tehdä vaikeammaksi. Taipale suhtautuu kriittisesti esimerkiksi Helsingin hankkeisiin Mellunmäessä, jossa purettaisiin kokonaisia kortteleita tiiviimmän rakentamisen tieltä.
 
”Puhutaan ympäristöystävällisyydestä mutta ei ymmärretä, että purettaessa tuhotaan resursseja, jotka on korvattava uusilla. Jo pelkästään hiilineutraalisuustavoitteen näkökulmasta tämä on järjetöntä. Miksei oteta oppia esimerkiksi Pritzker-palkitun ranskalaisen Lacaton & Vassal -toimiston mallista: säilytetään käyttökelpoiset osat ja täydennetään uudella, vaikka lisäkerroksilla”, Kaarin Taipale kysyy.

Tiivistämisen taikasana

Tiivistämisestä tuli kaupunkisuunnittelun taikasana viimeistään 1990-luvulla. Vuonna 1989 oli julkaistu vertailu suurkaupunkien autoriippuvuudesta (Newman & Kenworthy). Ei ole yllätys, että tiiviin liikekeskustan ympärille levittyvä omakotitalomatto ja puuttuva joukkoliikenne aiheuttaa Houstonissa suuremman bensan kulutuksen asukasta kohti kuin jyrkkien rinteiden ja meren rajaamalle kaistaleelle rakennetussa Hongkongissa.
 
Mutta ei tiivistäminen ole ainoa autuaaksitekevä kaupunkirakentamisen temppu. Ei muutama sinne tänne ripoteltu surkea tornitalo tee Helsingistä Manhattania.
 
”Täytyy aina kysyä, miksi, missä ja miten tiivistetään. Joukkoliikenteen solmukohdissa kuten Keski-Pasilassa se on perusteltua.”
 
Näitä asioita Taipale pohti jo pilvenpiirtäjien keskellä New Yorkissa piirtäessään Sternin huviloita New Hamptoniin. Manhattanilla on todellinen pula rakennusmaasta, mutta Taipale muistuttaa, että pilvenpiirtäjät on sijoitettu leveiden pääkatujen varteen, ja väliin jäävien korttelien rakentaminen on matalaa. Myös rakennussuojelumääräykset ovat Manhattanilla monilla alueilla tosi tiukkoja.
 
Stern oli 1980-luvun puolivälissä tulossa luennoimaan Pohjoismaihin. Taipale sai tästä vihiä ja onnistui suostuttelemaan sekä entisen pomonsa Sternin että brittikriitikko Charles Jencksin matkustamaan Helsingin kautta. Vanhan ylioppilastalon juhlasali oli täynnä, kun nämä kaksi postmodernismin kuumaa nimeä puhuivat. Taipale arvasi, mikä vieraita lyhyen käynnin aikana eniten kiinnostaisi, ja vei heidät tutustumaan eduskuntataloon.
 
Huolimatta kahtiajakautuneesta keskustelusta modernismi vastaan postmodernismi taisi kuitenkin käydä niin, että postmodernistienkin vaikutus lopulta ulottui Suomeen hieman jälkijättöisesti, mutta kuitenkin niin, että se osaltaan vapautti ilmaisumahdollisuuksia värien, aiheiden, materiaalien, rakenneratkaisujen ym. suhteen. Pohjoisesta lähtenyt regionalismi miellettiin jo tätä ennen jonkinlaiseksi suomalaiseksi, kesyksi postmodernismiksi. Myös suhdetta Alvar Aaltoon ja hänen ajatteluunsa alettiin tulkita entistä monipuolisemmin.

Aktiivinen kirjoittaja

Palattuaan Suomeen Taipale piti pari vuotta omaa suunnittelutoimistoa ja oli sitten yhden nelivuotiskauden Arkkitehti-lehden päätoimittajana. Jatkuva kirjoittaminen on ollut osa hänen työtänsä koko uran ajan ja jatkuu edelleen (Linkki Taipaleen verkkosivulle avautuu uuteen välilehteen). 80-luvulla hän kirjoitti Uuteen Suomeen arkkitehtuurikritiikkiä, 90-luvulla kolumneja Helsingin Sanomiin ja sen jälkeen moniin muihin lehtiin sekä Yleisradioon. Myös kirjoja on useita, viimeinen yhdessä Pentti Arajärven kanssa kirjoitettu teos Kriittinen kaupunkiaapinen – kuntapolitiikan termit ja taikasanat.
 
Kirjan hieman irrottelevasta, ironisesta otteesta kertoo esimerkiksi sitaatti Garden Helsinki -hankkeesta termin Keskuspuisto alla:
 
”Kiinteistöhaukat iskevät silmänsä milloin mihinkin päin Töölönlahtea, nyt olympiastadionin ympäristöön. He haaveilevat voivansa rakentaa sinne kalliita asuntoja ja liiketilaa. Hanketta kaupitellaan kuitenkin lätkäimagolla, kukas nyt urheilurakennusta uskaltaisi vastustaa. Meille uskotellaan, ettei alue ole keskuspuistoa vaan parkkipaikka. Hämäys ei onnistu: pysäköintikenttä nimittäin muuttuu puistoksi kuorimalla asfaltti pois, mutta luksuskortteli ei katoa maantiehöylällä.”

Kaupunkien omaisuuden myyminen sijoittajille

Kaarin Taipaleen virkaura Helsingin rakennusvalvontaviraston päällikkönä kesti kymmenisen vuotta kunnes siirtyi yhä enemmän kansainvälisiin tehtäviin. Hän toimi kolmivuotiskauden kaupunkien kestävän kehityksen maailmanjärjestö ICLEIn puheenjohtajana ja  matkusti tehtävän myötä koko ajan eri puolilla maailmaa.
 
Eräässä vesihuoltoa käsittelevässä konferenssissa Taipaleen puheille pyrki ranskalaisperäisen vesifirman edustaja.
 
”Vähitellen – kuin nuijalla päähän – tietoisuuteeni iskeytyi totuus, että ylikansalliset infrastruktuuriyritykset tosiaan etsivät ICLEInkin kautta kaupunkeja, joiden vesi- tai jätehuollon tai julkisen liikenteen he voisivat ostaa, siis yksityistää”, Taipale kertoo.
 
ICLEIhin kuului tuolloin 600 kaupunkia, nyttemmin jo yli 1750, joten kysymys ei ollut mistään pikkubisneksestä.
 
Ilmiö liittyi finanssimarkkinoiden vapautumiseen ja globalisoitumiseen. Kaupunkeja alettiin brändätä vetovoimaisiksi sijoituskohteiksi. Kehitys tuli myös Suomeen ja Helsinkiin.
 
Tästä ilmiöstä Taipale ei pitänyt. Kaupunkeja ei hänen mielestään voida kehittää vain turismin tai sijoittajien ehdoilla. Helsingillä on aivan omia vetovoimatekijöitä kuten merellisyys tai rooli pohjoismaisen hyvinvointivaltion pääkaupunkina julkisine palveluineen – esimerkkinä kirjastot. On harhakuva ajatella, että tekemällä esimerkiksi wow-arkkitehtuuria näkyville paikoille houkuteltaisiin matkailijoita Suomeen.

Turismi ei ole hyvä lähtökohta kaupunkien kehittämiselle

Nythän ajatus turistirysästä on itseasiassa osoittautunut mahdottomaksi. Mutta kun Suomeen puuhattiin kymmenluvulla Guggenheimin museota, siitä väitettiin tulevan houkutin nimenomaan venäläisille turisteille.
 
Taipale joutui myrskyn silmään. Hanke kaatui Helsingin valtuustossa vuonna 2016 selvin numeroin 53-32. Sitä ennen oli käyty kuuden vuoden taistelu. Taipale oli toimittanut pamfletin Guggenheimin varjossa ja rekrytoinut newyorkilaiset aktivistit Michael Sorkinin ja Andrew Rossin järjestämään kilpailun, jossa etsittiin vaihtoehtoa Etelärantaan.
 
Taipale sai osansa myös henkilöönsä kohdistuvista hyökkäyksistä. Yhdysvalloissa opiskellut ja työskennellyt arkkitehti oli yhtäkkiä amerikkalaisvastainen ja impivaaralainen, joka vastustaa aina kaikkea, erityisesti kansainvälisyyttä.
 
Hankkeen ajajat luulivat saavansa Helsinkiin Guggenheimin hienoja kokoelmia (joita ei olisi saatu), taloudellisesti kukoistavan instituution ja “parkkipaikan tilalle” Bilbaon kaltaisen jännittävän turistirysän.
 
Luultavasti jälkikäteisarvioissa tullaan toteamaan, että hankkeen ajajat tuhosivat itse sen mahdollisuudet politisoimalla sen heti alkuunsa ja perustelemalla hanketta sekä turismilla että paikkansapitämättömillä ja asiantuntemattomilla väitteillä suomalaisen taiteen provinsiaalisuudesta. Suomalainen kuvataide oli 80-luvulla voimakkaasti kansainvälistynyt ja traditiot kansainvälistymiseen olivat pitkät. Lopullisesti hanke kaatui, kun sen talouslaskelmien kupla puhkesi.

Etelärannan tiivis rakentaminen museon varjolla

Pormestari Jan Vapaavuoren aikana investoijien houkuttelu Suomeen sai uutta puhtia, ja sijoitushankkeita syntyi eri puolille kaupunkia. Eteläranta on edelleen yksi keskeisistä paikoista, joiden kuvitellaan houkuttelevan kansainvälisiä sijoittajia Suomeen huolimatta sen historiallisista arvoista ja siitä, että osa aluetta kuuluu maailmanperintökohteen Suomenlinnan suojavyöhykkeeseen. Taipale on ollut avoimesti sitä mieltä, että Vapaavuoren idea Arkkitehtuurin ja Designin museon rakentamisesta Etelärantaan on pelkkä peitetarina ja brändäysyritys, jolla mahdollistetaan alueen tonttien myynti ja sijoittajavetoinen korttelirakentaminen.
 
”Jonkun pitäisi tutkia, miten valtio saatiin mukaan hankkeeseen kiinteistösijoittajan vuokralaiseksi”, hän kysyy. ”Itse en ole löytänyt yhtään kaupungin päätöstä, jonka perusteella museon sijainnista alun alkaen sovittiin”, hän lisää. “Nyt vedotaan siihen, ettei kyse ole valtion museosta vaan säätiöstä – joka kuitenkin maksaa vuokransa valtionosuuksilla.”
 
Mutta myös Garden Helsinki -hanke, Elielinaukion täyttäminen, Royal Center Jätkäsaareen tai Hietalahden torin ympäristön raju tiivistäminen ovat osa samaa ilmiötä. Kyse on julkisen maaomaisuuden myymisestä ja ideologisesta kamppailusta julkisen ja yksityisen intressin välillä, mitä tavallisen kansalaisen on vaikea nähdä. Mutta ennen kaikkea on kysymys helsinkiläisten elinympäristöstä ja koko pääkaupungin kehityssuunnasta.
 
Välillä Taipale on väsynyt ja perin pohjin kyllästynyt toistuviin argumentteihin kuten ”sehän on vain parkkipaikka” tai ”vastustat aina kaikkea”. Hän jos kuka on julkaissut perustelut ajattelulleen kaupunkitutkimuksen näkökulmasta lukemattomissa artikkeleissa, kirjoissa ja väitöskirjassaan. Sitäpaitsi hän on näiden aihepiirien kiistaton asiantuntija jo monipuolisen koulutuksensa ja työkokemuksensa perusteella.

Painopiste ilmastomuutoksen torjunnassa

Ilmastonmuutosnäkymät ja maailmantilanne ovat sekoittaneet pakan kokonaan, ja 2000-luvun alkuvuosikymmenten kuvitelmat turistien ja investoijien houkuttelusta kaupunkeihin näyttävän ja mielikuvituksellisen arkkitehtuurin avulla ovat kärsineet haaksirikon. Nyt keskustelun painopiste on siirtynyt uusiokäyttöön, ilmastomuutostavoitteiden saavuttamiseen, viherrakentamiseen, kaupunkiluontoon, olemassa olevan rakennuskannan suojeluun ja korjaamiseen sekä päästöjen vähentämiseen. Näihin kaikkiin Kaarin Taipaleella on ollut asiantuntijan sanansa sanottavana.
 
ICLEIn puheenjohtajana Taipale edusti paikallishallintoa YK:n kestävän kehityksen Rio+10 -huippukokouksessa Johannesburgissa 2002 ja osallistui YK:n kutsumana asiantuntijana myös Rio+20 -huippukokoukseen Rio de Janeirossa.
 
Suomen ympäristöministeriön konsulttina Taipale johti viitisen vuotta kestävän rakentamisen työryhmää YK-vetoisessa kestävän tuotannon ja kulutuksen Marrakech-prosessissa. Taipale tiesi, että mahdollisia aiheita olisi ollut vaikka kuinka monia, mutta halusi alusta alkaen, että työryhmä keskittyy rakentamisen prosessin energiankulutukseen ja siis rakennusten ilmastovaikutuksiin. Näissä merkeissä työryhmä järjesti paneelikeskustelun mm. YK:n ilmastokokouksissa Balilla ja Kööpenhaminassa. – Näinä vuosina Taipale suoritti myös jatko-opinnot ja väitteli Otaniemessä tekniikan tohtoriksi kaupunkitutkimuksen alalta.

Valistuneet teollisuuspiirit

Taipaleen mukaan myös rakennusteollisuudella on hankkeita, joissa etsitään kestävämpiä ratkaisuja mm. rakennusmateriaalien tuotantoon ja rakentamiseen. Hän kertoo esimerkiksi sveitsiläisestä Holcim-säätiöstä, joka jakaa joka kolmas vuosi huomattavan palkinnon ja järjestää arvovaltaisia foorumeita kestävän rakentamisen kysymyksistä eri maanosissa, viimeksi Kairossa.
 
Holcim-säätiö on kierrättänyt Taipalettakin maailmalla luennoimassa kestävästä kehityksestä. Holcim-säätiötä rahoittaa monikansallinen rakennusmateriaalijätti, joka kuitenkin pitää tiukan etäisyyden säätiön akateemisuuden ja yritysryhmän taloudellisten intressien välillä. Tällä Taipale haluaa korostaa, että valistuneissa teollisuuspiireissä eri puolilla maailmaa, myös Suomessa, tehdään tosissaan töitä kestävyyttä edistävän tutkimuksen eteen.
 
”Nämä jättifirmat ovat ottaneet kestävän kehityksen tosissaan”, hän arvioi.

Töiden vähentäminen ei tahdo onnistua

Taipale on pappissukua erityisesti äidin puolelta. Hän vietti lapsuutensa vanhassa pappilassa Ylistarossa, jossa hänen isänsä oli kappalaisena. Äidin suku on Malmbergeita ja Malmivaaroja. Taipale kävi koulunsa kuitenkin Helsingissä, jossa on Zürichin, New Yorkin ja Toronton vuosia lukuunottamatta asunut.
 
”Suvussa on tosiaan perinteitä osallistua politiikkaan, olihan Wilhelmi Malmivaara myös kansanedustaja”, hän kertoo.
 
Nyt hän on yrittänyt irrottautua luottamustehtävistään, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Hän istuu vielä SDP:n puoluevaltuustossa, ja on juuri tällä hetkellä, Ukrainan sodan alettua, uppoutunut SPR:n toimintaan, ”mikä vie kyllä todella paljon aikaa, mutta tuntuu mielekkäältä tekemiseltä”.
 
”Minulla on yksinkertaisesti vieläkin liikaa luottamustoimia”, hän huokaisee väsyneesti, mutta kertoo samaan hengenvetoon innostuneena, kuinka paljon rahaa töölöläiset ovat saaneet kerätyksi lippaisiin viime aikoina. On epätodennäköistä, että Taipale lopettaisi aktiivisuuttaan, varsinkaan kirjoittamista, koskaan.

Naisten vähättely ja herrakabinetit

Herännäissuvun tyttärestä tuli siis kosmopoliitti ja kansainvälisesti tunnustettu kaupunkipolitiikan asiantuntija. Mutta onko hän uransa aikana kokenut naisena syrjintää tai epäasiallista kohtelua?
 
“Nuorena arkkitehtina muistan keksineeni hyvän konstin, jolla sain ehdotukseni läpi: kerroin niistä ensin arvostetulle rakenneinsinöörille, joka sitten esitti ne suunnittelupalaverissa. Läpi meni”, hän muistelee.
 
”Joskus on maailmalla luultu, että olen porukan sihteeri – näin tapahtui kyllä myös suht äskettäin Helsingin Suomalaisella klubilla, jonne olin tulossa panelistiksi”, Taipale naurahtaa.
 
Kyllä vakavampiakin väitteitä on tullut:
 
”Tuskin yksikään nainen on välttynyt vihjailuilta, että on edennyt urallaan reittä pitkin. Onneksi näitä heittoja eivät ole koskaan esittäneet kovin vakavasti otettavat ihmiset”, hän arvioi.
 
”Täytyy sanoa, että minulla on ollut onnea hyvien esimiesten kanssa, joista mainittakoon Matti Vatilo SAFAn pääsihteerinä ja Pekka Korpinen Helsingin kaupungin apulaiskaupunginjohtajana”, Taipale kiittää ja lisää:
 
”Valitettavasti on pakko todeta, että helsinkiläinen kaupunkipolitiikka on yhä erittäin machoa ja hankkeet esikeitetään poikien kabineteissa”.
 
Taipale pitää turhauttavana tavanomaista kysymystä, ”että eikö mielestäsi ole hyvän näköinen?” ikäänkuin kyse olisi “kauneudesta”, vain “siitä, miltä rakennus näyttää” – siitähän naisten, erityisesti naisarkkitehtien sopii puhua.

Se sisältää vähättelevän ajatuksen, etteivät naiset muusta ymmärrä.

”Guggenheim-projektin yhteydessä muistan vallan hyvin, että kun kritisoin loppusuoralla esitettyjä rahoituslaskelmia, minua ei kuunnellut kukaan. Mutta kun muuan miespuolinen kokoomusvaltuutettu oli tehnyt saman analyysin, hanke tyssäsi kuin seinään”, Taipale kertoo.

Työura tiiviisti

Lue CV (linkki avautuu uuteen välilehteen)

Julkaistu 7.4.2022