Teksti: Paula Holmila
Arkkitehtuurimuseo julkaisee Architectan tilaaman artikkelisarjan.
Iida Kalakosken mielestä tarvitaan asennemuutosta, moniammatillista yhteistyötä ja lisää tutkimusta kulttuuriperinnön säilyttämiseksi
Iida Kalakoski, 38, on juuri palannut Italiasta, Roomasta. Hän oli kolme viikkoa Villa Lantessa kirjoittamassa väitöskirjaansa. Siellä hän viimeisteli myös diplomityönsä vuonna 2010.
”Villa Lantessa minulle aikanaan kirkastui, että juuri rakennussuojelu on minun juttuni. Oli kausia, jolloin harkitsin kaupunkisuunnittelua ja olinkin jonkin aikaa töissä Tampereen yleiskaavoituksessa. Villa Lantessa pääsee tekemisiin myös akateemisen työn ylevän ja hohdokkaan puolen kanssa, kun tutustuu eri alojen tutkijoihin ja heidän työhönsä”, hän kertoo.
Villa Lante on vuonna 1531 Gianicolo-kukkulalle valmistunut renessanssihuvila, jonka Suomen valtio osti ja kunnosti vuonna 1950. Siellä toimii Suomen Rooman instituutti, joka tarjoaa työskentelytiloja suomalaisille tutkijoille ja taiteilijoille.
Nyt Iida Kalakoski opettaa arkkitehtuurin historiaa Tampereen yliopistossa ja tekee samalla tutkimustyötä.
”Meillä arkkitehtuurin historia ja rakennusperinnön hoito on suunnitteluaine ja yksi suuntautumisvaihtoehdoista arkkkitehdin tutkinnossa”, hän mainitsee.
Tämä tarkoittaa sitä, että arkkitehtuurin historia ja teoria kytketään aina myös käytännön suunnittelukysymyksiin. Tällaisena oppiaine tarjoaa eväitä myös suunnittelutyöhön, sillä kaikki arkkitehdit joutuvat tavalla tai toisella tekemisiin olemassa olevan kanssa.
Kulttuuriset erot suhtautumisessa patinaan
Rooma, jossa on rakennushistoriaa vuosituhansien ajalta, on loistava ympäristö näiden asioiden pohtimiseen.
”Miten meilläkin voitaisiin historian kautta ymmärtää esimerkiksi suhdettamme materiaaliin ja sen kulumiseen”, Kalakoski pohtii.
Millä tavoin antiikin jäänteisiin minäkin aikana on suhtauduttu, materiaalina vai kiertotaloutena? Esimerkiksi keskiajalla antiikin rakennuksista otettiin materiaaleja uusiin taloihin.
Nyttemmin Italia on restauroinnin edelläkävijöitä ja historiallisen rakennuskannan suojelu on sekä tiukkaa että itsestään selvää. Italiassa ja muuallakin Keski-Euroopassa vanhalta näyttävän ja jopa rapistuneen sieto on aivan erilaista kuin Suomessa. Suomalaiset turistit pitävät vanhalta näyttävää ja vähän rapistunutta jopa pittoreskina Italiassa, mutta eivät Suomessa. Mistä tämä johtuu?
”Se on suuri kulttuurinen ero. Mutta miten se voi olla niin syvällä? Tämä kiinnostaa minua ja tuntuu, ettei pelkästään arkkitehtuurin tutkimuksen työkaluilla siihen pääse käsiksi, mikä hankaloittaa korjaamisen puolesta puhumista”, Kalakoski pohtii.
Syvään juurtunut uutuuden palvonta
Pelkkä terminologiakin kertoo suhtautumisesta, kuten sanat ”purkukuntoinen”, ”korjauskelvoton”, ”home- tai sisäilmaongelmainen” jne. Mediassa ovat esillä epäonnistuneet korjaukset.
Osa sisäilmaongelmista johtuu virheellisistä korjauksista, esimerkiksi 70-luvun öljykriisin seurauksena tehdyistä liiallisista tiivistämisistä tai koneellisesta ilmanvaihdosta.
Miksi markkinoidaan mieluummin purkamista ja uuden tai uuden veroiseksi rakentamista sen sijaan että korjattaisiin rikki olevaa. Miksi ylläpidetään näkemystä, ettei sisäilmaongelmia tai homeongelmia voida korjata, vaan niiden havaitseminen on automaatti purkupäätöksiin? Miksi pelkkä epäily tai väite sisäilmaongelmista voi johtaa purkupäätökseen ilman eksakteja tutkimuksia?
Miksi korjatun vanhan rakennuksen pitää täällä näyttää uudelta ja virheettömältä? Onko vanhaan rakennukseen todella pakko tuoda nykyaikainen tekniikka tai muuttaa se ainakin sisältä ”uutta vastaavaksi”? Opastaessaan ulkomaisia vieraita Suomessa Kalakoski on kuullut ihmettelyä, että kaikki on niin viimeisen päälle tehtyä ja uutta.
Kun kehitetään rakennusalan kiertotaloutta, niin voidaanko esimerkiksi 70-luvun rakennusta tarkastella vain materiaalina vai pitäisikö sitä säästää sellaisenaan? Miten päästäisiin uutuuden ihannoinnista ja siedettäisiin paremmin patinaa? Mistä tulee suomalainen ajattelu, että vanhankin pitää näyttää uudelta, viimeistellyltä ja puunatulta?
”Meille on juurtunut käsitys, ettei korjaamalla saa yhtä hyvää aikaiseksi kuin uutta rakentamalla. Miten tämä kulttuurinen virheajatus voi olla niin syvällä? Se kiinnostaa minua”, Kalakoski pohtii.
Mietimme juontaisiko ajattelu 30-luvulle, jolloin maatamme rakennettiin moderniksi teollisuusvaltioksi kehitysmaan tasolta. Uutuus, hygienia, terveellisyys ja valkoisuus nousivat pysyviksi ihanteiksi.
Aukotonta selitystä ei löydy. Mutta sitä sietää kuitenkin pohtia, koska nämä asenteet osaltaan johtavat ylikorjaamiseen, purkamisiin ja suhtautumiseen kaikkeen vanhempaan tai jopa 70-90-lukujen rakennuskantaan. Ilmastonmuutos on kuitenkin nostanut esiin kaiken olemassa olevan rakennuskannan korjaamisen ja säilyttämisen tärkeyden liian helposti tapahtuvan purkupäätöksen sijaan.
Kalakoski haaveilee, että kirjoittaisi väitöskirjansa loppusanat Villa Lanten terassilla. Vielä hän ei siihen päässyt, mutta monet asiat kirkastuivat Roomassa ja uusiakin tutkimusideoita syntyi.
Arkkitehdiksi puolivahingossa
Nuorena Kalakoski halusi taiteilijaksi. Hän piirteli paljon, kävi kaikki mahdolliset taidekurssit ja voitti koululaisten piirustuskilpailuja. Hän sai paljon tukea ja kannustusta, mutta kyllä hänet myös palautettiin maan pinnalle tavanomaisella argumentilla, että ensiksi pitää hankkia ”oikea” ammatti. Arkkitehtuuri vaikutti sellaiselta.
Kalakoski myöntää, ettei tiennyt alasta juuri mitään mennessään opiskelemaan tuolloiseen Tampereen Teknilliseen yliopistoon. Opintojensa alkuvaiheessa Kalakoski ajatteli joskus, että arkkitehtuurimaailma tuntui jopa pinnalliselta painottaessaan tyylikkyyttä ja ”ulkonaisia” seikkoja, kuten miltä mikäkin näyttää.
Mutta toki viihtyisyys ja toiminnallisuus kytkeytyvät myös ”ulkonaiseen”, eikä kysymys enää häiritse samassa määrin Kalakoskea. Hänestä suojelijankin on tärkeää tietää, miten talo suunnitellaan ja rakennetaan, ja tieto suunnittelusta antaa välineitä puolustaa sekä säilyttämistä, korjaamista että kestävän kehityksen näkökulmia.
”Opiskelun alku oli minulle shokki, ajattelin, että olisinpa ruvennut lääkäriksi sen sijaan, että kuuntelen pohdintaa tyylikkyydestä. Tuntui, että kaikki muut tietävät sen luonnostaan”, hän muistelee.
”Löysin oman polkuni epäonnistumisten kautta”
”Alkushokki on varmaan vaikuttanut siihen, ettei tullut minusta tullut rakennussuunnittelijaa”, Kalakoski arvelee.
”Kaupunkisuunnittelu ja arkkitehtuurin historia kilpailivat mielenkiinnostani”.
”Mutta olen korjannut käsityksiäni alkuopintojen jälkeen. Opintojen alkuvaiheessa en vain tahtonut löytää syvyyttä ja merkityksellisyyttä varsinaisten suunnittelukysymysten ääreltä. En nähnyt yhteyttä ihmiselämän sävyjen ja rakennetun ympäristön välillä. Ymmärsin asian niin, että kyse on tyylitajusta, eikä minulla ole sitä”, Kalakoski muistelee.
”Olin aika hukassa pari ensimmäistä vuotta opintojen alussa. Löysin oman polkuni epäonnistumisen kautta. Pidin taiteesta, taidehistoriasta, ihminen ja ympäristö -kurssista, kaikesta muusta paitsi suunnittelusta. Koin, etten ymmärrä tätä ja muut suoriutuvat paljon helpommin”, hän tunnustaa.
”Kaiken kehityksen ei tarvitse olla uuden rakentamista ja ympäristön fyysistä muutosta. Suunnittelun professioon saattaa kuulua halu rakentaa uutta ja muokata ympäristöä. Mutta joskus parasta kehitystä on olemassa olevan säilyttäminen ja kehittäminen”, Kalakoski arvioi nyt.
Suojelu vaatii paljon tietoa ja tutkimusta
Puhe menee vanhoista, käytöstä vapautuneisiin teollisuus- ja toimistorakennuksiin ja uusien käyttötarkoitusten etsimiseen. Johtaako esimerkiksi sote-uudistus 1970-90 -lukujen aikana tai aiemmin rakennettujen terveyskeskusten ja sairaaloiden, hyvinvointivaltion saavutusten purkamiseen?
”Käyttötarkoituksen muutokset, varsinkin ilmanvaihto, vievät hirveästi tilaa. Joskus muutosta odotellessa menee liian kauan, ja rakennus pääsee rapistumaan niin huonoon kuntoon, ettei sitä enää halutakaan korjata. Ylivoimaisiksi esteiksi korjaamiselle koetaan esimerkiksi huono sisäilma tai haitta-aineiden puhdistusongelmat”, Kalakoski arvioi.
”Suojelu ja säilyttäminen vaativat paljon tietoa ja tutkimusta”, Kalakoski toteaa.
”Epäonnistumiset johtavat mainehaittaan. Insinöörin sana painaa enemmän kuin arkkitehdin. Toivoisin tutkimusta ja reilua keskustelua niin, ettei esimerkiksi väitettyjä sisäilmaongelmia tai vaikkapa betonirakenteiden korroosiota käytettäisi purkamisen perusteina ilman eksaktia tutkimusta vain keinona väittää korjaamista kalliimmaksi kuin purkamista ja uuden rakentamista”, hän toivoo.
Kalakoski työskenteli jonkin aikaa Pekka Saatsin toimistossa ja sitä ennen kollegana yliopisto-opetuksessa. Saatsi on todennut, ettei uransa aikana ole törmännyt kuin yhteen korjauskelvottomaan rakennukseen, ja siinäkin syynä oli mahdoton savinen rinnepaikka.
Kalakoski kiittää entistä esimiestään Saatsia siitä, että tämä osaa kirjoittaa ja puoltaa pätevästi suojelua ja korjaamista. Myös taannoinen työ Museovirastossa oli ammatillisen näkemyksen kannalta tärkeä paikka.
”Kirjoittaminen on hyvä väline ajaa asioita, tutkimustulokset pitää kääntää omalle kielelle ja levittää koko ammattikunnalle”, Kalakoski lisää.
Yleisten arkkitehtuurikilpailujen merkitys
Wivi Lönnin 150-vuotisjuhlan tiimoilta Iida Kalakoski on pitänyt luentoja monenlaisille yleisöille arkkitehdin elämäntyöstä. Ja vaikka aihe on Lönnin elämäntyö ja vaikutus, aika usein käydään keskustelua myös arkkitehtuurista yleisemmin, kuten miksi ei enää rakenneta samalla tavalla, ja miksi puretaan kauniita rakennuksia.
Yleisöluennot ovat hyvä keino viedä suojeluviestiä eteenpäin. Toinen asia, josta Kalakoski luennoillaan muistuttaa, ovat yleiset arkkitehtuurikilpailut ja niiden suuri merkitys suomalaisen arkkitehtuurin kehityksessä. Wivi Lyönnistä ei olisi tullut naisena uranuurtaja-arkkitehtia, ellei hän olisi voittanut kilpailuja. Yleiseen arkkitehtuurikilpailuun ehdotukset jätetään nimettöminä ja ainoastaan ehdotuksen taso, ei tekijä, on arvioitavana.
Kaikki tunnetut arkkitehtimme, kuten Eliel Saarinen, Alvar Aalto, Reima Pietilä, Juha Leivistä ja myös Lönn, ovat päässeet työn alkuun voittamalla yleisen kilpailun. Merkittävät julkiset rakennuksemme ovat Suomen pankista alkaen syntyneet yleisen kilpailun seurauksena. Yleinen kilpailu Suomen Pankista käytiin vuonna 1876. Myös eturivin nykyarkkitehtitoimistot ja merkkirakennukset kuten Oodi tai Kaisa-kirjasto ovat saaneet alkunsa yleisistä kilpailuista.
”Wivi Lönnin tarina on todella suosittu täällä Tampereella”, Kalakoski kertoo.
Hän toivoo tulevaisuudessa insinöörien, arkkitehtien ja miksei myös ekonomistien yhteistyötä suojeluasioissa. Arkkitehdit ovat talouspuheessa usein alakynnessä. Yhteistyössä voitaisiin myös kumota iskulauseita korjauskelvottomuudesta.
Kalakoski toimii Tampereen kaupunkikuvatoimikunnassa. Hän toivoo, että jos uudisrakentaminen kiistatta edellyttää purkamista, puhuttaisiin aina myös tulevasta menetyksestä ja sen hinnasta.
”Olisiko aiheellista tuoda mukaan myös laskelmat purkamisen hinnasta ja hiilikuormasta sekä uudisrakentamisen aiheuttamasta hiilipiikistä”, hän kysyy.
”Vaihtoehtoja pitäisi tutkia enemmän ja vertailuja tehdä reilusti. On myös erilaisia korjaamisen ja säilyttämisen asteita ja standardeja. Toisessa ääripäässä on pelkän julkisivun säästäminen, ja sisätilojen rakentaminen kokonaan uudestaan. Mutta onko rakennus pelkkä julkisivu”, Kalakoski kysyy edelleen.
”Vaikka tutkin historialllisia yhteyksiä, näen niiden kytkeytymisen tähän päivään ja tulevaisuuteen. Arkkitehtuuri on ratkaisukeskeinen ja tulevaisuusorientoitunut ala. Voisiko historian ymmärtäminen antaa meille aineksia tulevaisuuden ratkaisuihin”, Kalakoski pohtii.
Opiskelijoita kiinnostavat kestävän kehityksen asiat
”Kestävyyskysymyksiä ei voi ratkaista ainoastaan uutta rakentamalla. Opiskelijat ovat hoksanneet, että säilyttäminen, korjaaminen ja restaurointi on myös tapa ratkaista näitä kysymyksiä”, Kalakoski iloitsee. Tähän opiskelijoiden kanssa käytävään keskusteluun olemme tarttuneet opetuksessamme yhdessä professori Olli-Paavo Koposen kanssa”, hän kertoo.
”Pitkään kuvittelin olevani ajatuksineni marginaalisissa. Viimeisinä vuosina olen tajunnut, että opiskelijat haluavat kuulla aiheesta. Nyt olen huomannut, että suojelu, korjaaminen ja kestävyyskysymykset ovat tärkeimpiä näkökulmia, vaikkei niitä ratkaistakaan vain arkkitehtien voimin. Ja pitää hyväksyä se, että meidän panoksemme voi olla mahdollisimman vähän tekemistä, mahdollisimman vähäinen muutos”, Kalakoski arvioi.
Ratkaisut voisivat olla yllättäviä, jos kilpailtaisiin myös säilyttämisestä ja korjaamisesta. Iskulauseenomaisesti sanotaan, ettei ole kyse seinistä, mutta kyllä on, seiniin pitää kiinnittää huomiota Kalakosken mielestä. Esimerkiksi sote-uudistuksen myötä vapautuu uuteen käyttöön paljon rakennuksia, jotka ovat aikansa parasta ja maineikkainta rakennuskantaa ja kaunis viesti hyvinvointiyhteiskunnasta. Niissä seinillä on merkitystä.
Säilyttäminen ja korjaaminen on ”osaamisintensiivisempää” ja vaatii Kalakosken mukaan kaikkia rakennusalan asiantuntijoita. Uutta voidaan rakentaa bulkkina, mutta korjaaminen on aina yksilöllistä tietoa vaativaa, se on hankala pala purtavaksi”, Kalakoski arvioi.
Kouluvuodet Säkylässä
Kalakoski vietti lapsuutensa ja kävi koulunsa Säkylässä. Hänellä on yksi veli, josta tuli fyysikko. Vanhemmat ovat insinööri ja diplomi-insinööri. Perhe matkusteli paljon, harrastuksissa ja opiskelussa kannustettiin. Omia mielenkiinnon kohteitaan sai seurata – kunhan luki pitkän matematiikan.
Säkylän seudun lukio oli hyvä paikka opiskella, tuolloin maan pikkulukioiden kärkisijoilla. Lukio antoi hyvän pohjan yliopisto-opinnoille, ja opiskelujen rinnalla ehti myös hyvin harrastaa.
Lukioajan tärkeä kokemus oli myös vaihto-oppilasvuosi Marseillessa. Kalakoski kävi katolista yksityiskoulua, ja sai tutustua 16-vuotiaana ranskalaiseen kulttuuriin. Häneltä kysyttiin esimerkiksi, miten voi olla kristitty, jos ei palvo Neitsyt Mariaa.
”Miten 16-vuotias osaisi vastata sellaiseen kysymykseen”, hän naureskelee.
Illalliset isätäperheessä kestivät monta tuntia. Yhteydet sivistyneeseen ranskalaisperheeseen ovat säilyneet, ja vanhemmat vierailivat tänä vuonna Suomessakin.
Tällä hetkellä opetustyö vie yli puolet Kalakosken työajasta. Tutkimuksen lisäksi hän on yrittänyt mahduttaa työhönsä myös yhteiskunnallista vaikuttamista. Hän on mukana esimerkiksi Tampereen uuden arkkitehtuuripoliittisen ohjelman valmisteluissa ja kaupunkikuvatoimikunnassa.
Myös hänen aviomiehensä Mikko Siitonen on arkkitehti, ja pariskunnalla on kaksi pientä lasta, Aatos on 8-vuotias, Lyyti 6 vuotta. He asuvat Tampereen keskustassa Hämeenpuistossa valoisassa 1960-luvun päätyhuoneistossa, jossa on ikkunat kolmeen suuntaan.
Muutaman kilometrin päähän keskustasta perhe remontoi 1930-luvun hirsifunkistaloa, josta tulee perheen koti tämän vuoden aikana.
”Yksi unelmistani toteutuu, kun saan pelastaa yhden vanhan talon omin käsin”, hän kertoo.
Raitiovaunu Tampereelle on ollut hyvä asia
Muistelemme arkkitehtipäiviä Tampereella vuonna 2016. Siellä huomiota kiinnitti nuori, sivistyneeltä vaikuttanut kunnallispoliitikko, joka tervehdyspuheessaan osoitti poliitikolle harvinaista ymmärrystä kaupunkisuunnittelusta. Hän oli Sanna Marin. Iida Kalakoski johti samoilla arkkitehtipäivillä paneelikeskustelua, johon myös tuleva pääministeri osallistui.
Vuoden 2016 Arkkitehtipäivillä esitettiin Tampereen tulevia rakentamissuunnitelmia, tiivistämishankkeita ja aseman ympäristön muutosta. Siellä kävi mielessä, oliko vauhtisokeutta, menikö Tampereella jopa hieman liian lujaa.
”Saattoi mennä, mutta raitiovaunun saaminen oli hyvä juttu”, Kalakoski vastaa.
Vauhtisokeutta on ollut viime vuosina muuallakin maassa, myös pääkaupunkiseudulla.
Säilyttäminen ei ole kehityksen jarruttamista
Tampereella on ehkä välillä megalomaanista hinkua olla maan ykkönen ja varsinkin Turkua edellä eri asioissa ja tehdä ”ennätysajassa” sitä ja tätä: saada maan ensimmäinen pilvenpiirtäjä, maan korkein torni, Näsinneula, maan suurin kivirakennuksen siirtoprojekti, maan hienoin stadion jne.
Kalakoski teki pari vuotta sitten yhdysvaltalaisen arkkitehdin Daniel Libeskindin haastattelun (https://www.safa.fi/arkkitehtiuutiset/muusikko-tarinankertoja-suomen-ystava-haastattelussa-daniel-libeskind/). Libeskind on äskettäin jääkiekon MM-kisoissa nähdyn stadionin ja aseman ympäristön suunnittelija.
”Libeskind puhui kestävyydestä, mutta missä määrin tällainen projekti on juuri kestävä. Ainakin se muutti Tampereen silhuettia ja keskustan logiikkaa peruuttamattomasti”, hän pohtii.
Kalakoski toivoo, että Tampereellakin riittäisi malttia arvioida muutosta uudestaan ja tehdä riittävästi selvityksiä muutosten vaikutuksista.
”Korotusrakentamista tehdään nyt isolla vaihteella niin että potentiaali käytetään kerralla. Matalat liikerakennukset nähdään vain täydennysrakennuspaikkoina. Tuntuu, että monet mahdollisuudet käytetään loppuun liian nopeasti, yhden vuosikymmenen ideoiden ja arvojen perusteella”, Kalakoski arvioi ja lisää, että tiivistäminen nähdään tällä hetkellä liian kapeasti ja sitä tehdään viihtyvyyden kustannuksella.
Uudistamisessa tarvittaisiin nyt päivitystä ja hidastamista, ettei innostuksissa tuhota sitä, mikä olemassa olevassa on ollut hyvää. ”Säilyttäminen ei ole kehityksen jarru”, hän painottaa.
Työura tiiviisti
Lue CV (linkki avautuu uuteen välilehteen)
Julkaistu 10.6.2022
