Suomalaisia vesitorneja

VARHAISET VESITORNIT

Vesitorni on osa vesijohtoverkostoa. Sen pääkäyttötarkoitukset ovat veden varastointi ja paineen ylläpitäminen vesijohtoverkostossa. Vesitorni on tyypillisimmillään korkealle mäelle rakennettu torni, jonka yläpäässä on suuri vesisäiliö. Korkeutta tarvitaan ylläpitämään ns. hydrostaattista painetta, joka saa veden virtaamaan putkistossa.

Lappeenrannan vesitorni, Martti Välikangas, 1926. Kuva: MFA

Suomen ensimmäinen varsinainen vesitorni rakennettiin Hankoon vuonna 1910. Arkkitehti Valdemar Aspelinin suunnittelema torni tuhoutui jatkosodassa, mutta Hankoon rakennettiin välittömästi uusi vesitorni arkkitehti Bertel Liljeqvistin suunnitelmien mukaan. Vuosisadan alusta 1930-luvulle saakka vesitornit rakennettiin kaupunkien monumentaalisiksi arvorakennuksiksi ja niiden yhteyteen suunniteltiin usein myös muita tiloja, kuten näkötorneja tai kahviloita. Ylävesisäiliöitä valmistui 1930-luvulla toistakymmentä, 1940-luvulla alle kymmenen. 1950-luvun alkupuolella yläsäiliöitä oli Suomessa noin viitisenkymmentä mutta vuosikymmenen loppuun mennessä määrä kaksinkertaistui. Vesitornien rakentamisen huippukausi ajoittui sodan jälkeiseen aikaan 1950-luvulle ja vielä 1960-luvulla niiden rakentaminen oli vilkasta. Tänä aikana käytiin myös lukuisia arkkitehtuurikilpailuja, joiden perusteella rakennettiin varsin nimekkäidenkin arkkitehtien suunnittelemia vesitorneja.

Selim A. Lindqvistin suunnittelema Mikkelin vesitorni valmistui vuonna 1912. Betonia käytettiin nyt ensimmäisen kerran betonisäiliön alapuolisissa vaaka- ja pystyrakenteissa. Konstruktio ei jäänyt enää piiloon ulkoverhouksen taakse vaan sylinterimäistä rapattua osaa kannattelee avoin betonipalkkirakenne. Vesisäiliön päällä oli palovartijan päivystyshuone ja ensimmäisessä kerroksessa kahvila, jota kiertää katettu terassi.

Mikkelin vesitorni, Selim A. Lindqvist, 1912. Kuva: MFA/ Asko Salokorpi

Raudoitetun betonin kehittäjän Francois Hennebiquen ensimmäinen kokonaan rautabetonista tehty vesitorni valmistui Englannin Newton-le-Willowsiin vuonna 1904. Siinä ilmeni hänen kehittämänsä ajatus muodostaa raudoitettujen, yhteen valettujen osien avulla pysty- ja vaakarunko. Vesisäiliö tuettiin noin 20 metrin korkeudelle maasta. Näkyviin jääneet palkit ja pilarit edustivat uutta konstruktiota, joka syrjäytti vähitellen vesitorneissa aiemmin käytetyn kehämuurin. Tiili säilytti asemansa julkisivumateriaalina pitkään, mutta sisärunko tehtiin jatkossa betonista. Selim A. Lindqvist oli uraauurtava betonirakenteiden suunnittelija, ja Hennebiquen eurooppalainen rakennustapa näkyi Suomessa ensimmäisiä kertoja mm. Mikkelin Naisvuoren vesitornissa.

Mikkelin vesitorni, Selim A. Lindqvist, 1912. Kuva: MFA

Ennen toista maailmansotaa Suomessa rakennettiin tiiliverhoiltuja vesitorneja, joiden julkisivu oli alhaalta ylös tiiltä. Sisäpuolella säiliön pohja korotettiin maan pinnasta ylös joko pilareilla tai se valettiin suoraan maan varaan. Tätä tyyppiä edustavat mm. Lars Sonckin Pietarsaaren vesitorni, Selim A. Lindqvistin Kokkolan vesitorni sekä Bertel Strömmerin Porin ja Iisalmen vesitornit.

Arkkitehti Erkki Huttunen laati vuonna 1933 Rauman kaupungille kaksi hämmästyttävän modernia vesitornisuunnitelmaa, joissa molemmissa torni oli rautabetonista ja säiliö sienimäisesti jalustan päällä. Kaupungin päättäjät eivät lämmenneet Huttusen funktionalistisille suunnitelmille vaikka arkkitehti yritti vedota tornin symboliseen funktioon ja kaunopuheisesti vertasi sitä pikariin, jonka janoinen purjehtija näkee ensimmäiseksi mereltä maata lähestyessään. Kaupunki hylkäsi kuitenkin Huttusen suunnitelmat ja tilasi piirustukset vanhempaan sukupolveen kuuluneelta Lars Sonckilta. Sonckin pelkistetyn klassinen vesitorni on muuttunut huomattavasti 1960-luvulla toteutetun laajennuksen jälkeen.

Museon kokoelmissa olevien piirustusten perusteella Lars Sonckin voi todeta olleen varsin ahkera vesitornien suunnittelija. Sonck laati yhteensä seitsemän vesitornisuunnitelmaa 1930-40-luvuilla. Näistä tosin ainoastaan kaksi, eli Pietarsaaren ja Rauman vesitornit toteutettiin. Sonckin ohella Bertel Strömmer oli toinen arkkitehti, joka suunnitteli useampia vesitorneja 1930-50-luvuilla, ja niistä toteutettiin neljä. Strömmerin suunnitelmista eräs kiinnostavimmista oli Kemin kaupungintalo, johon liittyi myös vesitorni. Vesisäiliöt sijoitettiin tornimaisen kaupungintalon yläosaan niin, että niiden läsnäolo ei näkynyt rakennuksen ulkohahmossa.

LIERIÖT JA KARTIOT

1950-luvulla alettiin yhä enemmän rakentaa korkeita lieriötorneja, joiden julkisivu oli edelleen tiiltä, mutta säiliön alapuoliset kantavat betonirakenteet jätettiin näkyviin. Tällainen konstruktio on mm. Kotkan Jylppyvuoren ja Mikkelin Kirjalanmäen vesitorneissa. Hilding Ekelund suunnitteli Karjaalle 1951 valmistuneen vesitornin, jonka 23 metriä korkeaan sylinteriin liittyy samankorkuinen kapeampi porrastorni. Tornin harjalla on sylinterit yhdistävä pieni tähtiobservatorio. Valkeaksi rapattua tornia voi pitää yleisilmeeltään modernistisena, mutta julkisivun pystysuorat matalat sisennykset tuovat rakennuksen hahmoon myös klassismin vaikutusta. Ekelund suunnitteli myöhemmin vesitornin juureen museokeskusta, joka koostui kolmesta erillisestä rakennuksesta. Ekelundin suunnitelma ei lopulta edennyt luonnosvaihetta pidemmälle ja hanke jäi toteutumatta. Karjaan vesitorni on valittu kohteeksi kansainvälisen modernin arkkitehtuurin dokumentointi- ja suojelujärjestö Docomomon rekisteriin.

Karjaan vesitorni, Hilding Ekelund, 1951. Kuva: MFA

1960-luvulla yleistyivät yksijalkaiset lieriövartiset vesitornit, joissa suuri mutta vesisyvyydeltään matala vesisäiliö on usein kartion mallinen. Yksittäisen varren lisäksi vesialtaan kantavina rakenteina käytetään pilareita. Vesisäiliön alapuolisella säteispalkistolla yhdistetään yksittäinen lieriövarsi ja ulkokehän pilarit.

Ympyräkartiorakenne, jossa on yksi keskiövarsi, jakaa yläpuolisen kuormituksen tasaisesti perustuksiin. Sama ratkaisu on käytössä edelleen. Teknisenä tavoitteena tämän kaltaisessa ratkaisussa on kohottaa syvyydeltään pieni mutta tilavuudeltaan suuri vesimassa mahdollisimman ylös, jolloin verkoston painevaihtelut tasaantuvat.

Myllypuron vesitorni, Bertel Saarnio, 1965. Kuva: Teollisuuskuvaus Mannelin

Myllypuron vesitorni, Bertel Saarnio, 1965. Kuva: MFA

Osmo Leppämäen suunnittelema Helsingin Lauttasaaren vesitorni valmistui vuonna 1959 ja se on ensimmäinen merkittävän suuri kartiotorni Suomessa. Lauttasaaren vesitorni on myös rakenneteknisesti edelläkävijä, ensimmäistä kertaa Suomessa säiliön betonikuori jännitettiin vedenpitävyyden varmistamiseksi. Betonivalut kuitenkin tehtiin perinteisellä tavalla tukemalla muotit maasta, mutta muitakin vaihtoehtoja tutkittiin, kuten säiliöosan valamista vartensa juuressa ja nostamista sen jälkeen ylös.

Lauttasaaren vesitorni poistettiin käytöstä vuonna 1996 ja se on herättänyt paljon keskustelua ja mielipiteitä purkamisen puolesta ja sitä vastaan. Vaihtoehtoista käyttöä on etsitty lähinnä tontille ja Kiinteistövirasto on esittänyt rakennuksen purkamista huonokuntoisuuteen vedoten. Rakennusviraston toukokuussa 2010 tekemän kuntoarvion mukaan Lauttasaaren vesitornin ulkopinnat vaativat korjaamista, mutta rakennusteknisiltä osiltaan torni on tyydyttävässä tai välttävässä kunnossa. Helsingin kaupunginmuseo totesi lausunnossaan Lauttasaaren tornin rakennushistorialliset arvot ja puolsi sen suojelemista asemakaavalla. Lauttasaaren vesitornista muodostuikin hiljalleen eräänlainen symboli keskustelussa huonokuntoisten ja teknisesti vanhentuneiden mutta kulttuuri- ja rakennushistoriallisesti tai kaupunkikuvallisesti arvokkaiden rakennusten kohtalosta. Vuonna 2015 vesitorni purettiin.

Lauttasaaren vesitorni, Osmo Leppämäki, 1959. Kuva: SRM/ Susanne Salin

Hennebiquen menetelmän lisäksi toinen merkittävä keksintö rautabetonin historiassa on ranskalaisen Eugene Freyssinetin 1928 patentoima jännemenetelmä, joka mahdollisti laajat jännevälit ilman erityisiä tukirakenteita. Jännebetonin käyttö sallii kuorirakenteiden valmistamisen taloudellisesti aiempaa vähäisemmän rakennepaksuuden vuoksi. Esimerkiksi Heikki ja Kaija Sirenin 1961 suunnittelemassa äärimmäisen pelkistetyssä Loviisan vesitornissa jännetekniikkaa on käytetty hyväksi. Sirenien muodoltaan varsin poikkeuksellinen vesitorni oli pitkää purku-uhan alla Loviisan kaupungin vesi- ja viemärilaitoksen kaavaillessa suurempaa vesitornia nykyisen 600m³ suuruisen säiliön tilalle. Vesitorni purettiin lopulta vuonna 2017.

Loviisan vesitorni, Heikki ja Kaija Siren, 1961. Kuva: Pietinen

Espoon Haukilahden vesitorni on poikkeuksellinen niin ulkonäöltään kuin tekniikaltaankin. Arkkitehti Eero Virkkusen ja diplomi-insinööri Ilmari Hyppäsen vuonna 1968 suunnittelemassa tornissa käytettiin ensimmäisen kerran Suomessa ns. vetonostoa. Sekä säiliöosan pohja että katto ovat pallon kalotteja.Säiliöosan kuoret valettiin alhaalla tornin juuressa peräjälkeen samalla muotilla.

Koska yläpuolista muottia ei käytetty, kuorien valu oli vaativa tehtävä etenkin kalottien reuna-alueilla. Ensimmäisen kalotin nostoon kului aikaa jatkuvana kolmivuorotyönä kaksi viikkoa. Suomessa kenelläkään ei ollut aiempaa kokemusta vetonoston käytöstä vesitornirakenteissa. Menetelmän valintaan vaikutti mm. se, että 45-metriä korkeat telineet olisivat olleet rakennuksen kokoon nähden suhteettoman suuret ja kalliit ja riski niiden sortumisesta suuri. Myös esimerkiksi Helsingin Roihuvuoren ja Vantaan Myyrmäen vesitornit on rakennettu vetonosto-menetelmää käyttämällä.

Haukilahden vesitorni, Erkko Virkkunen, 1968. Kuva: Koskivirta

Haukilahden vesitorni, Erkko Virkkunen, 1968. Kuva: Nasakuva

Haukilahden Kokkovuorella sijaitseva vesitorni kuuluu edelleen olannaisena osana Etelä-Espoon siluettiin. Torni on yhä alkuperäisessä käytössään ja se peruskorjataan ensimmäisen kerran yli 40 vuoden jälkeen valmistumisestaan. Vesitornin suunnittelun lähtökohtana oli 1960-luvun utopia-arkkitehtuuri ja ”lentävän lautasen” muoto. Keskisylinterin ja kuuden melko suppealle alueelle sijoitetun pilarin kantama rakennusmassa tuntuu ikään kuin leijuvan ilmassa.

Roihuvuoren vesitornin suunnittelun alkuvaiheessa säiliön muotoa valittaessa esillä oli useita eri vaihtoehtoja. Arkkitehti Simo Lumme ja rakennuttajat päätyivät kuitenkin perinteiseen ”sieneen” eli yhden jalan varassa kärjellään seisovaan kartioon. Muoto on vesitorneissa varsin yleinen ja se perustuu sekä vesitekniseen tarkoituksenmukaisuuteen että rakenteelliseen ja esteettiseen selkeyteen. Esteettinen ulottuvuus oli mukana myös Roihuvuoren tornin suunnittelussa, joka, useimpien vesitornien lailla, on kokonsa ja sijoituspaikkansa puolesta ympäristöään hallitseva maisemallinen elementti. Muut esillä olleet muotovaihtoehdot hylättiin nimenomaan kaupunkikuvallisista syistä.

Roihuvuoren vesitornin rakenteellinen erikoisuus oli lämpöeristyksen poisjättäminen kustannussäästöjen takia. Ruotsista saadun esimerkin kannustamana tehtiin perusteellinen selvitystyö lämpöeristyksen vaikutuksista rakenteisiin ja vesikuormaan ja sen perusteella vesitorni jätettiin eristämättä. Päätös osoittautui toimivaksi, sillä Roihuvuoren vuonna 1977 valmistunut vesitorni on edelleen käytössä.

1960- ja 1970-luvuilla Suomeen rakennettiin yhteensä yli kaksisataa ylävesisäiliötä. Mitä enemmän vesitorneja rakennettiin, sitä enemmän ne käsitettiin ennen kaikkea tuotantorakennuksina. Niiden suunnittelu siirtyi pois arkkitehdeilta rakennusmestareille ja insinööreille. Vain muutamat kustannuksiltaan kalliit, tilavuudeltaan suuret ja kaupunkikuvallisesti merkittävät vesitornit olivat arkkitehtien suunnittelemia. Öljykriisin aiheuttama talouden taantuma vaikutti kuitenkin koko rakennustuotannon volyymin laskemiseen ja rakentajat joutuivat etsimään uusia menettelytapoja ja rakennustyyppejä. Paikallavalettavien vesitornien lisäksi markkinoille ilmestyivät teräs- ja betonielementtitornit. Uusi innovaatio oli diplomi-insinööri Matti Janhusen kehittämä MJ-elementtitorni. Ensimmäinen MJ-torni valmistui Nurmijärvelle vuonna 1972 ja se valittiin samana vuonna vuoden betonirakenteeksi. Perustuksia lukuun ottamatta kyseessä oli täyselementtiratkaisu, jonka varsi koottiin metrin korkuisista renkaista ja niiden päälle asennettiin säiliön pohja- ja seinäosat. Suomessa on rakennettu noin kymmenen betonielementtivesitornia, samoin teräsrakenteisia torneja on valmistunut kymmenkunta.

1970-luvulla vesitornirakentamista hallitsi ns. KRV-urakointi eli kokonaisvastuurakentaminen. Tämä tarkoitti sitä, että urakoitsija huolehti kokonaisuudessaan kohteen suunnittelusta ja toteuttamisesta. Menettelyn positiivinen puoli oli uusien tuotantomenetelmien kehittäminen esimerkiksi elementtitekniikan osalta ja uusista tekniikoista saatujen kokemusten välitön hyödyntäminen uusissa kohteissa. Luonnollisesti myös lisääntynyttä kustannustehokkuutta pidettiin tärkeänä. KRV-rakentamisen yleistyttyä myös sen heikkoudet paljastuivat nopeasti. Kilpailu supistuvista markkinoista johti ennen pitkää yksipuoliseen halpuuden korostamiseen laadun, toimivuuden ja maisemakuvallisten seikkojen kustannuksella. KRV-rakentaminen jatkui 1980-luvulla mutta vesitorneja alettiin taas enenevässä määrin suunnitella myös yksilöllisesti ja perinteisellä urakointimenettelyllä. Vielä 1990-luvulla vesitornien rakentaminen oli vilkasta, vuosikymmenen aikana valmistui yhteensä 24 vesitornia ympäri Suomea. 2000-luvun alun tilanteesta kattavaa selvitystä ei ole vielä tehty.

Suomalaisen vesitornin säiliömuoto on 1900-luvun loppuun mennessä vakiintunut kahteen jo 50 vuotta aikaisemmin tunnettuun vaihtoehtoon eli lieriöön ja kartioon. Vain joitakin poikkeavia kokeiluja on rakennettu. Näistä arkkitehtonisesti eräs mielenkiintoisimmista on Arvi ja Pirkko Ilosen vuonna 1966 valmistunut Järvenpään vesitorni, jonka kahden eri paksuisen jalan varaan tukeutuva plastinen muoto poikkeaa kaikista muista suomalaisista vesitorneista.

Järvenpään vesitorni, Arvi ja Pirkko Ilonen, 1966. Kuva: Ilonen

VESILINNAT

Tavanomaisten tornimaisten vesisäiliöiden lisäksi Suomessa on suunniteltu ja rakennettu myös ns. vesilinnoja, eli rakennuksia, joissa vesisäiliön lisäksi on yleensä myös muita toimintoja. Näistä ehkä kuuluisin on Erik Bryggmanin Riihimäelle 1951 suunnittelema vesilinna.

Riihimäen vesilinna, Erik Bryggman, 1952. Kuva: MFA/ Heikki Havas

Luonteeltaan Bryggmanin suunnitelma on monikäyttörakennus. Vesisäiliö vie vain vajaan viidenneksen rakennuksen 5050 kuution tilavuudesta. Säiliön alle jäävä tila oli alunperin varattu museokäyttöön, päälle tuli näköalakahvila. Museo ei kuitenkaan lopulta tullut vesitornin yhteyteen vaan tilat varattiin muuhun käyttöön. Suorakaiteisessa pohjamuodossa ja volyymissä on nähty sukulaisuutta Vierumäen urheiluopiston ja Åbo Akademin kirjatornin kanssa, mutta uutta ovat julkisivun suuri lasipinta ja näkyvät betonirakenteet. Kahden alimman kerroksen suuret ikkunapinnat häivyttävät mielikuvaa raskaan vesimassan läsnäolosta ja valkoiset julkisivua jäsentävät vertikaalit betonikannatinrakenteet keventävät vaikutelmaa edelleen. Säiliöosan pienet neliönmuotoiset valoaukot luovat vaikutelman epäsäännöllisyydestä vaikka ne todellisuudessa ovat tasaisin välein yhtä etäällä toisistaan.

Bryggmanin toinen vesilinnasuunnitelma on vuodelta 1941. Kohteesta käytiin arkkitehtuurikilpailu jo kymmenisen vuotta aiemmin, jolloin ensimmäisen palkinnon voitti Ragnar Ypyä, mutta sodan aikana valmistuneen vesilinnan toteutuksesta vastasivat lopulta Erik Bryggman ja Albert Richardtson. Kalkkihiekkakivestä rakennetun monumentaalisen rakennuksen julkisivua rytmittävät melko pitkälle seinäpinnasta ulkonevat tukirakenteet, jotka hieman keventävät tiilimuurin umpinaisuutta. Rakennuksen vesitilavuus oli varsin suuri, sillä sen kahden betonialtaan yhteistilavuus oli 6000 m3. Rakennus ei enää ole alkuperäisessä käytössä vaan se on muutettu seinäkiipeilyhalliksi.

Bertel Strömmerin suunnitteli Kemiin yhdistetyn kaupungintalon ja vesitornin. Kemin kaupungintalo-vesitornin suunnittelukilpailun tilaohjelmaan oli aluksi varattu myös hotelli, kirjasto, maistraatti, museo, raastuvanoikeus, ravintola ja teatteri, mutta niitä ei lopulta kuitenkaan toteutettu.

Kemin kaupungintalo ja vesitorni, Bertel Strömmer, 1940

Strömmerin valkoinen funktionalistinen rakennus valmistui vuonna 1940 ja se vaurioitui Lapin sodassa saksalaisjoukkojen räjäytysyrityksen seurauksena. Vauriot saatiin kuitenkin korjattua ja kaupungintaloa laajennettiin myöhemmin 1960-luvulla monivaiheisten ehdotusten ja suunnitelmien päätteeksi. Aarne Ervi voitti kaupungintalon laajentamisesta käydyn kutsukilpailun ehdotuksellaan ”Kehittyvä Kemi” ja sen pohjalta Ervi laati lopulliset suunnitelmat. Laajennuksen yhteydessä remontoitiin myös rakennuksen vanha osa ja sen valkeaksi rapatut julkisivut päällystettiin samanlaisilla laattapintaisilla betonielementeillä kuin uudisosakin.

Kemin kaupungintalo ja vesitorni, Aarne Ervi, 1969

Varkauden kaupunginarkkitehtina toiminut Kalevi Väyrynen suunnitteli vuonna 1954 vesitornin, joka toimii samalla asuinkerrostalona. Valmistuessaan 45 metriä korkeaa tornia pidettiin Pohjoismaiden korkeimpana asuinrakennuksena ja se on edelleen Varkauden kaupunkikuvan tärkein maamerkki. Myös Heinolaan valmistui 1950-luvun alussa erikoinen tiiliverhoiltu, lieriön muotoinen vesitorni, jonka alaosassa oli asuin- ja toimistotiloja. Nykyään Heinolan tornissa on vesisäiliöiden lisäksi näköalakahvila sekä näyttelytiloja.

2000-luvun puolivälissä toimivia ylävesisäiliöitä oli n. 400 kappaletta. Osa vanhemmista vesitorneista on kuitenkin menettänyt käyttökelpoisuutensa asutuksen ja rakennuskannan muutoksissa. Niiden vesimäärät tai paineet eivät välttämättä enää ole riittäviä. Haasteena, kuten niin monien muidenkin käyttötarkoituksen muutosta odottavien rakennuskohteiden kohdalla on, miten alkuperäisestä käytöstä poistettu mutta kenties edelleen kaupunkikuvallisesti ja kulttuurihistoriallisesti merkittävä vesitorni voidaan edelleen pitää osana elävää ja kehittyvää yhdyskuntaa.