Modernit viheralueet kaupunkialueilla
Puutarha- ja maisema-arkkitehtuurin kenttä on laajentunut 1950-luvulta yksityiskohtaisista pihasuunnitelmista mittakaavaltaan isoihin viheralue- ja maisemasuunnitelmiin. Kaupunkialueilla viheralueet ovat vakiintuneet osaksi toiminnallista vapaa-ajan ympäristöä. Kaupunkikuvallisesti viherympäristöillä on mahdollista yhtenäistää alueiden kokonaiskuvaa.
Puutarha- ja maisema-arkkitehtuurissa on nähty mahdollisuus luoda massiivisesta aluerakentamisesta terveellisiä ja viihtyisiä asuinalueita 1900-luvun puolestavälistä lähtien. Puutarhasuunnitelmien toteutus tehokkaan rakentamisen vauhdissa ei saavuttanut tavoitteita useissa tapauksissa. Tapiolan puutarhakaupunki 1960-luvulla ja sen ihanne asua luonnon keskellä vaikutti suuresti suomalaisten kaupunkien ja varsinkin uusien kaupunkialueiden ilmeeseen. Samoin kuin muualla Euroopassa, suomalaiset puutarha- ja maisema-arkkitehdit kokivat omat haasteensa eri alojen ammattilaisista koostuvista työyhteisöissä sekä kehittyvien rakennustekniikoiden ja kaavoittamistekniikoiden ja toteutuksien kautta.
Puistojen hoito eriytyi omiksi osastoiksi 1960-luvulle tultaessa. Puistoja käsiteltiin samanarvoisina historiallisista tai muista arvostustekijöistä riippumatta. Tämä vaikutti uusien puistoalueiden suunnittelutyön lisäksi historiallisissa puistoissa tehtyihin restaurointi- ja laajennustuloksiin. Toimeksiannot monipuolistuivat 1970-luvun jälkeen entisestään. Esimerkiksi kuntien päiväkoteihin ja koulujen pihoille tilattiin puutarhasuunnitelmia. Toiminnalliset ja yhteiskuntateknilliset elementit kuten leikkipaikat ja jätehuoltokatokset oli huomioitava osana suunnittelutyötä.
Vuosisadan lopun keskeisiksi työtehtäviksi voi mainita kaupunkitaajamien viheralueet, puistot, virkistysalueet, asuntojen lähiympäristöt, leikkipuistot ja mittakaavaltaan laajat maisemasuunnitelmat laitoksien, instituutioiden ja toimistojen yhteydessä. Yksityiset pihapuutarhat ovat säilyttäneet asemansa osana puutarha- ja maisema-arkkitehtuurin suunnittelukenttää.