Kaupunkipuistot
Silkkiniitty (ent. Keskuskenttä), Tapiola
Kuva: Eero Troberg/ MFA
Puistokatuja ja puuistutuksia perustettiin uusille promenadi-kävelykujanteille 1700-luvulla. Asian takana olivat säätyläiset, jotka vaativat sitä mitä muuallakin Euroopassa olisi heille tarjottu: istutettuja kävelypaikkoja. Ensimmäiset puistokadut suunniteltiin Heinolaan, Hämeenlinnaan ja Korsholmaan.
Autonomian kaudella puistoistutukset tulivat osaksi asemakaavoja valtiohallinnon vaatimuksesta. Puistokaduista muistuttavat tänä päivänä käyttämämme nimet bulevardi ja esplanadi. Helsingin Bulevardin ja Esplanadin puistoakselikatu on peräisin 1810-luvun asemakaavasta. Tämän kaltaisia esplanadeja ja bulevardeja perustettiin myös 1850-luvulla Vanhaan Vaasaan ja 1870-luvulla Hankoon.
Kaupunkien puistikot ovat peräisin asemakaavaan tyhjiksi jätetyistä kortteleista. Alun perin ne oli suunniteltu kirkkoja, toriaukioita tai istutuksia varten. Useat aukiot ovat muutettu puistoiksi, kuten Mikkelin Kirkkopuisto tai Oulun Franzénin puisto.
Puistot vakiintuivat osaksi kaupunkien suunnittelua 1800-luvun lopussa. Asian edistymiseen vaikuttivat kaupunkien kasvu, kunnallishallinnolliset uudistukset ja puistoalan ammatillinen kehitys. Suomen ensimmäiset kaupunkipuistot perustettiin 1820-luvulla. Kaisaniemen puisto Helsingissä sekä Brahen ja Porthanin puistot Turussa olivat Suomen ensimmäisiä kaupunkipuistoja. Esplanadi, Kaivopuisto, Hesperian ja Eläintarhan puisto Helsingissä edustivat samaa uutta puutarhatyyppiä.
Kaupunkirakenteeseen lisättiin puistovyöhykkeitä yhdistämään eri kaupunginalueita 1900-luvulla. Puistojen suunnittelulla yritettiin vastata yhteiskunnallisiin muutoksiin. Esimerkiksi liikuntakulttuurin suosion kasvaessa kaupunkipuistoihin liitettiin toiminnallisiksi virkistys- ja urheilualueita.