Pirkkola, Helsinki
Pakilan, Oulunkylän ja Maunulan rajaama Pirkkolan kaupunginosa Helsingissä on ainutlaatuinen ja erittäin hyvin säilynyt jälleenrakennuskauden pientaloaluekokonaisuus. Alue on poikkeuksellisen yhtenäinen ja perustuu pääasiassa kahden samanhenkisen Ruotsin lahjatalotyypin variointiin ja tyyppien aluelliseen ryhmittelyyn. Taloja on yhteensä lähes 160, ja ne rakennettiin Helsingin kaupungin vuokraamille tonteille vuosina 1940-41 rintamamiesten ja Karjalan siirtolaisten tarpeisiin. Myöhemmin alue laajeni vielä länteen Viidenrajantielle, ja rakennusten määrä alueella nousi kahteen sataan. Alkuperäisten, arkkitehti Lauri Pajamiehen suunnittelemien, lahjatalotyyppien 1 ja 4 lisäksi alueen talotyyppejä on suunnitellut mm. Alvar Aalto.
Koska rakennuksissa on kellari ja koska alue liitettiin vesijohto- ja viemäriverkkoon oli mahdollista käyttää suhteellisen pientä tonttikokoa, sillä erillisille piharakennuksille ei ollut tarvetta. Näin alueen yleisilmeestä muodostui tiivis ja urbaani. Vaikka talot on sijoiteltu säännöllisesti tonttien kadunpuoleisiin päätyihin, on alueelle tyypillistä kiinnostavaa vaihtevuutta ja rytmiä saatu aikaan toisaalta intiimeillä, loivasti kaartuvilla kaduilla (esim. Kaskitie) ja toisaalta talojen sijainnin ja sisäänkäynnin suuntauksen varioinnilla katutilaan nähden (esim. Petaksentie). Lisäksi jo vuonna 1947 vapautunut julkisivujen väritys on osaltaan vaikuttanut siihen, että alue on moni-ilmeinen ja jopa iloinen. Katutilaa ovat myöhemmin nousseet elävöittämään lisäksi pensasaidat, puut ja portit, jotka erottavat yksityisen ja julkisen tilan ja samalla muodostavat yhtenäisen katutilaa rajaavan aiheen. Näin myös katutilan yleisilme ja kiinnekohdat vaihtelevat vuodenaikojen mukaan.
Tärkeän osan Pirkkolan viihtyisästä kokonaisilmeestä muodostaa lisäksi pihasuunnittelu. Pihasuunnitelmat on toteutettu puutarhasuunnittelija Elisabeth Kochin puutarhasuunnitelmien mukaan 1941-42, hänen työskennellessään Helsingin kaupungin palveluksessa ”konsulenttina”. Kochille pientaloalueiden kotipuutarha edusti täysin uutta puutarhatyyppiä, johon aiemmat puutarhasuunnittelun periaatteet eivät enää soveltuneet. Tärkeää oli rakennuksen ja puutarhan kiinteä yhteenkuuluvuus, joilloin jälleenrakennuskauden pihasuunnittelun oli oltava ennen muuta yksinkertaista ja tarkoituksenmukaista ja sen oli otettava huomioon erityisesti ihmisten arkisen elinympäristön vaatimukset. Siten esimerkiksi hyötyviljely mm. hedelmäpuut, marjapensaat ja vihannesmaa olivat luonnollinen osa omakotitalojen puutarhoja. Tämän lisäksi olennaista oli, että kotipuutarha liittyi luontevasti myös ympäröivään maisemaan. Näiden suunnitteluperiaatteiden mukaan Koch jakoi kotipuutarhat erilaisiin osa-alueisiin. Tontin kadun puoleinen osa oli etupuutarhaa, joka liitti kotipuutarhan katutilaan ja jonne istutettiin puita tai korkeita pensaita. Lisäksi tontit rajattiin katutilasta ja toisistaan pensasaidoilla. Tontin kadunpuoleiseen reunaan sijoitettujen rakennusten taakse jäi siten suojaisa tila oleskelupuutarhalle ja hyötytarhalle. Vaikka Kochin suunnitelmien toteutuksia ei yksityiskohtaisesti ole enää jäljellä, on niiden henki Pirkkolassa silti edelleen hyvin aistittavissa. Tämä on erittäin arvokasta, sillä miljööltään vastaavalla tavalla yhtenäisesti suunniteltuja ja toteutettuja pientaloalueita on maassamme säilynyt vähän.
Museovirasto on luokitellut Pirkkolan valtakunnallisesti merkittäväksi ympäristöksi, ja se kuuluu myös Helsingin Yleiskaava 2002 -ehdotukseen sisällytettyjen kulttuurihistoriallisesti, rakennustaiteellisesti ja maisemakulttuurisesti merkittäviksi luokiteltujen jälleenrakennuskauden pientalo-alueiden ”seitsemän kärjessä” -luokkaan. Siksi Pirkkolassa on kokonaisuudessaan erittäin tarkkoja asemakaavamääräyksiä. Vuonna 1988 alueelle laaditun asemekaavan mukaan Pirkkola on erillispientalojen korttelialue, jonka ympäristö tuli säilyttää. Siten alueella olevia rakennuksia ei saa purkaa, ja sallittuja ovat vain sellaiset toimenpiteet, jotka edistävät rakennusten ja niiden lähiympäristön säilymistä ja olennaisten piirteiden vahvistumista. Yksityiskohtaiset suojelumääräykset koskevat mm. ikkuna-aukotusten kokoa ja puitejakoa. Asemakaavan sallima lisärakentamisen määrä on verraittain vähäistä ja rajoittuu vain olemassaolevan rakennuksen laajentamiseen pihan puolelle. Lisäksi erityistä painoarvoa on asetettu miljöön ominaispiirteiden säilymiselle, ja siksi suojelumääräykset kohdistuvat myös pensasaitoihin ja istutuksiin. Alueen ominaispiirteiden säilymisen kannalta on erittäin olennaista, että näistä määräyksistä pidetään myös tulevaisuudessa kaikilta osin kiinni. Tämä edellyttää jatkossakin suojelevaa kaavaa ja asukkaiden sekä muiden ympäristöön vaikuttavien tahojen tahtoa ja valveutuneisuutta.
Västerås, Lahti
Talvisodan pommituksista kärsinyt Lahti sai asuntopulan lievittämiseen lahjoituksena Ruotsin lahjataloja, joiden sijoittamiseen muodostettiin kaksi kaavakokonaisuutta. Ensimmäinen lahjataloalueista kaavoitettiin Tapanilan tilan peltoalueelle ja toinen sijoitettiin noin 700m pitkään ja 100m leveään, Asikkalan maantien ja uuden pohjoisen väylän väliin sijoittuvaan, laaksopainanteeseen kaupungin pohjoispuolelle. Jälkimmäinen alue nimettiin ruotsalaisen kummikaupungin mukaan Västeråsiksi.
Alueen asemakaavan laati kaupunginarkkitehti Kaarlo Könönen vuonna 1940 Lahden kaupungin rakennustoimistossa. Alueen muodostaa yksi pitkä katu (Ruotsinkatu) ja sen länsipäästä haarautuva maaston muotoja myötäilevä toinen katu (Suomenkatu), joka alkuperäisessä suunnitelmassa jatkui lamellitalojen rivinä. Lamelliriviä ei kuitenkaan vahvistettu samalla kun ruotsalaistaloryhmä ja ne rakennettiin vasta myöhemmin 40-luvulla pienemmässä mittakaavassa. Könösen tavoitteena oli luoda rytmikäs ja yhteneväinen asemakaava, johon vaihtelua luo rakennusten sijoittelu eri katuosuuksilla eri tavoin. Katuja ja asuinrakennuksia erottaa vihervyöhyke ja tontit rajautuvat toisistaan pensasaidoin.
Västeråsin lahjatalot pystytettiin vuosina 1941-1942 ja kaikki alueen talot olivat lahjatalotyyppiä 1 (53 m²). Koko rakennuksen alan kokoiseen kellariin sijoitettiin pesutupa, talouskellari ja varasto. Myös saunan rakentaminen kellariin oli mahdollista. Tästä johtuen asemakaavassa ei ollut lainkaan merkintää talousrakennusten rakennusaloille. Alueelle suunniteltiin alusta pitäen viemäri- ja vesijohtojärjestelmä. Lahjataloalueet olivat alku tyyppitalojen käytölle Lahdessa.
Valmistumisensa jälkeen paljaaksiraivatun Ruotsinkadun rakennusriviä luonnehdittiin matalaksi ja yksitoikkoiseksi, mutta puiden ja pensaiden kasvettua 1980-lukuun mennessä alue oli kehittynyt ”vehreäksi ja viihtyisäksi puutarhamaiseksi pientaloalueeksi”. Alueen alkuperäinen ilme oli kutenkin muuttunut alueen yhteinäisyyttä pilaavien ja alkuperäiseen arkkitehtuuriin sopimattomien julkisivumuutosten takia. Vuonna 1986 alueelle laadittiin Lahden kaupungin asemakaavatoimistossa rakentamisohjeisto ja seuraavana vuonna suojeleva asemakaava. Tavoitteena on ohjata alueen rakennusten muutos- ja korjaustöitä siten, että alueen alkuperäinen ilme hiljalleen palautuu. Katumiljöö on suojeltu, joten rakennuksia on mahdollista laajentaa ainoastaan pihan puolelle. Västeråsin alue on yksi Lahden yhtenäisimpiä jälleenrakennuskauden tyyppitaloalueita ja kuuluu kaupungin kulttuurihistoriallisesti merkittävien kohteiden luetteloon.
Könönpelto, Varkaus
Varkauden alueelle tarvittiin 1940-luvun vaihteessa lisää asuntoja ja paikkakunnan suuri vaikuttaja ja maanomistaja A. Ahlström Oy katsoi järkeväksi perustaa paikkakunnalle kokonaan uusi omakotialue. Alueen sijaintipaikaksi valittiin yhtiön mailla sijaitseva Könönpelto Varkauden keskustan itäpuolelta. Suunnittelu alkoi 1941-42, kun Alvar Aalto laati yhtiön toimeksiannosta alueelle asemakaavan. Alue käsitti aluksi rautatien eteläpuolisen alueen, johon Aalto suunnitteli sijoitettavaksi toistakymmentä pientalokorttelia. Kaava määritteli myös asuintontille rakennettavan talotyypin (yhtiön tyyppitalomallistosta) sekä rakennusten sijoittelun tontille. Tieverkosto oli suunniteltu siten, että aluetta reunustavilta suuremmilta teiltä oli alueelle vain muutama liittymä. Alueen sisäiset tiet olivat kylätiemäisen kapeita ja maaston muotoja noudattelevia.
Ensimmäisenä alueelle rakennettiin vuonna 1942 kymmenen A. Ahlström Oy:n sotaveteraaneille tarkoittamaa pientaloa eli nk. invaliditaloa. Talot olivat Alvar Aallon suunnitteleman AA-järjestelmän tyyppiä 35 ja ne myytiin yhtiön palveluksessa olleille, sodassa haavoittuneille miehille nimellistä korvausta vastaan. Jatkosodan aikana rakennustoiminta alueella pysähtyi, mutta välirauhan tultua rakennustoiminta käynnistyi uudelleen ja Aalto suunnitteli 1944 aiempaa suunnitelmaansa vastaavan asemakaavan myös rautatien pohjoispuoliselle alueelle. Syksyllä 1945 Könönpellon alueelle oli kaavotettu jo yhteensä 370 pientalotonttia. Alueen talot rakennettiin nyt yhtiön uuden A-talomalliston mukaan. Tarjolla oli viisi talotyyppiä, joita sai rakentaa vain kaavassa ennalta määrätyille tonteille.
Sodan jälkeen A. Ahlström Oy lahjoitti Könönpellosta 204 tonttia yhtiössä työskennelleille rintamamiehille. Lahjoituksen ehtona oli jääminen yhtiön palvelukseen. Käytännössä lahjoitus tapahtui velkakirjaa vastaan, mutta asukas sai velkansa kuitatuksi asumalla tontillaan kahdenkymmenen vuoden ajan. Muuten yhtiön tonttipolitiikka oli se, että tontteja ei vuokrattu, vaan ne myytiin asukkaille. Näin yhtiö pyrki estämään keinottelua ja sitouttamaan asukkaita omaan taloonsa sekä asuinalueensa kehittämiseen ja kunnossapitoon. Alueen talot oli mahdollista rakentaa omatoimisesti itsehankituilla materiaaleilla tai talotehtaan valmiita elementtejä käyttäen. Omatoimiseen rakentamiseen yhtiö tarjosi rakennuspiirustuksia ja yksityiskohtaiset työselitykset, joita rakentaessa oli noudatettava. Tehdasvalmisteinen talo tuli vastaaavasti yhtiön pystyttämänä n. 20% halvemmaksi kuin omatoimisesti pystytettynä. Näillä toimilla yhtiö pyrki ohjaamaan Könönpellon rakentumista voimakkaasti tarkoituksenaan luoda ”tarkoituksenmukainen, nykyaikainen, siisti ja viihtyisä yhdyskunta.” (Warkauden tehtaan omakoti-toiminta, 4)
Könönpelto on vuosien saatossa säilyttänyt hyvin asemakaavalliset periaatteensa, mutta alueen rakennuskanta on kokenut paljon epäyhtenäistäviä muutoksia. Vaikka yhtiö tarjosi talotyypeilleen laajennusvaihtoehtoja, on laajennuksia ja kunnostuksia tehty yksilöllisten mieltymysten mukaan alueen kokonaisilmeestä poiketen. Koska talotyyppien alkuperäinen ilme perustui niukkaan detaljointiin, muutokset esim. julkisivumateriaaleissa tai ikkunoissa voivat muuttaa talojen kokonaisilmettä radikaalisti. Positiivista on kuitekin se, että vain harvoja Könönpellon alkuperäisen rakennuskannan kohteista on korvattu uudisrakennuksilla.
Könönpellon alueelle vahvistettiin 18.3.1999 uusi asemakaava. Kaavassa invaliditalojen ja A-talojen alue on merkitty erillispientalojen alueeksi, jossa aluueen yleisilme eli rakennuskanta ja katukuva on säilytettävä. Kaavassa mm. supistettiin tonttien kerrosneliömääriä ja rakennusten laajentaminen sallitaan vain tontin pihan puoleiselle alueelle. Yksityiskohtaisemmat määräykset koskevat mm. kattokulmia ja rakennusten väritystä. Könönpellon asevelikylä kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin rakennusympäristöihin (RKY).
Pansio, Turku
Laivaveistämö Oy Laivateollisuus Ab perustettiin sodan jälkeen 1944 tuottamaan sotakorvausteollisuuden tarpeisiin puu- ja rautalaivoja. Kun teollisuusaluetta alettiin rakentaa 1945, pyydettiin arkkitehti Erik Bryggmania suunnittelemaan yhtiön asuntoalue siihen liittyvine rakennuksineen. Alueen toteutus noudattaa pääosin Bryggmanin laatimaa kaavaa. Ainoastaan virkamies- ja insinööriasuinalueen suunnitelmat eivät täysin toteutuneet.
Asuntoalueen pääosan muodostaa Bryggmanin 90:lle työläisperheelle suunnittelemat tyyppipuutalot, jotka on sijoitettu alueelle maastokäyrien mukaan asukkaiden yhteisen palvelukeskuksen ympärille. Talot rakennettiin A. Ahlström Oy:n sarjavalmisteisista osista 1946-47 ja ne on ryhmitelty asemakaavallisen sijaintinsa mukaan toisiinsa liittyviksi yhden – neljän talon ”ketjuiksi”. Kaikki työväenasunnot olivat alunperin kahden huoneen, keittiön, pesuhuoneen, vaatekomeron sekä liiterirakennuksen käsittäviä tyyppitaloja.
Laivateollisuuden alueen yleisilme on vuosien saatossa säilynyt erittäin hyvin. Yleisimpiä rakennustoimenpiteitä ovat olleet varastosiipirakennusten korvaaminen autotalleilla ja ullakon muuttaminen asuintiloiksi, missä yhteydessä on mm. ikkuna-aukotuksia lisätty ja joitakin rakennuksia hieman korotettu. Myös suuri osa ulko-ovista on vaihdetty nykyaikaisempiin ja vesikattomateriaali muutettu alkuperäisestä ruukkutiilestä mm. muovipinnoitettuun peltiin. Asuinrakennusten hyväkuntoisuus perustuu suurelta osin siihen, että 1970-luvulla kortteleiden 31-35 asunnot siirtyivät asukkaiden muodostaman yhtiön omistukseen.
Laivateollisuuden alueen suojelukysymys nousi ajankohtaiseksi 1989, kun Wärtsilä Meriteollisuus Oy aikoi myydä yhden alueen tonteista kiinteistöyhtiölle. Kaupungin rakennustoimi esitti kuitenkin, että alue asetettaisiin rakennuskieltoon ja esitys meni läpi myös kaupunginvaltuustossa. Aluetta ei suojeltu, mutta vuonna 1995 alueelle vahvistettiin uusi asemakaava, jossa kortteleiden 31-35 asuinrakennukset on varustettu merkinnällä sr eli rakennustaiteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia, jolloin rakennusta tai sen osaa ei saa purkaa eikä siinä saa suorittaa muutostöitä. Korttelissa 34 rakennusten merkintä on sr/1 eli rakennusten kadunpuoleisesta julkisivusta saa poistaa ulko-oven ja peittää sen julkisivulaudoituksella. Korttelialueet on vastaavasti varustettu merkinnällä AP/s eli säilytettävien asuinpientalojen korttelialue. Kaavamääräykset edellyttävät myös mm., että rakennuksia korjattaessa on pyrittävä käyttämään alkuperäistä vastaavia rakennusosia, julkisivumateriaaleja jne. Vuonna 1997 alueen rakennuksiin tehdyt muutokset kartoitettiin yksityiskohtaisesti ja ne vahvistettiin rakennusluvilla. Jatkossa rakennuslupia myönnetään vain palauttaville muutoksille.
Pansion Laivateollisuuden alue on valittu valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuurihistorialliseksi ympäristöksi. Alueen merkitys perustuu onnistuneen asemakaavan ja yksittäisten rakennusten viimeisteltyjen yksityiskohtien muodostamaan kokonaisuuteen. Yhtenäisyytensä ja kokonaisilmeensä hyvin säilyttäneenä alue on erinomainen rakennus-ja kulttuurihistoriallisen ilmiön kuvastaja. Alueen kokonaisvaltaisessa suunnittelussa on rakennuskannan yhtenäisyyden ja yhdenmukaisten elementtien toistumisen kautta onnistuttu luomaan ”pienimittakaavainen ja herkkä inhimillinen asuinmiljöö.” (Pesu 2002) Jo heti alueen valmistumisen jälkeen – viimeistelytöiden keskeneräisyydestä huolimatta – arkkitehti Nils Erik Wickbergin mielestä maastamme sai ”turhaan hakea toista uutta asuntoaluetta, jossa pohjolan pikkukaupungin tunnelma on tavattu niin herkästi ja viihtyisästi kuin täällä”. (Arkkitehti 3/1953, 35)
Ruotsin lahjatalot
Ruotsissa järjestettiin 1940 kansalaiskeräys Suomen valtion auttamiseksi talvisodan jälleenrakennustyössä. Koska Ruotsissa oli tuolloin voimassa valuutan vientikielto, täytyi rahat sijoittaa vientikelpoisiin tuotteisiin, ja siksi keräyksen tuotolla hankkittiin 2000 teollisesti esivalmistettua puutaloa. Lahjatalojen neljä tyyppiä suunniteltiin Suomessa, mutta työ- ja kokoonpanopiirustukset tehtiin ruotsalaisissa talotehtaissa paikallisten standardien mukaan. Talotyypit 1 ja 4 (52 m² ja 58 m², lisäksi tyypistä 1 oli kolme eri mallia, jotka poikkesivat toisistaan alkuperäisen värinsä sekä keittiön ja makuuhuoneiden ikkunasijoitusten suhteen) olivat Lauri Pajamiehen suunnittelemia ja tarkoitettu asutuskeskuksiin. Urho Orolan ja Jalmari Peltosen suunnittelemat talotyypit 2 ja 3 (58 m² ja 89 m²) oli tarkoittettu vastaavasti maaseudulle, mutta suurin osa niistä sijoitettiin lopulta kaupunkeihin, koska maalaiskunnat eivät selvinneet talojen vastaanottoa ja pystytystä edeltävistä perustustöistä.
Lahjatalot jaettiin syksyn 1940 aikana yhteensä 75 paikkakunnalle ympäri Suomea Tammisaaresta Petsamoon. Eniten lahjataloja sijoitettiin Helsinkiin, Turkuun, Tampereelle, Ouluun, Lahteen, Poriin, Kuopioon, Mikkeliin, Forssaan ja Kuhmoon. Monissa kaupungeissa on tältä ajalta ”ruotsalaiskatuja” tai ”ruotsalaiskyliä”, kuten Kiiruna Rovaniemellä ja Västerås Lahdessa. Ruotsin lahjatalot olivat luonnollisesti suuri apu äärimmäiseen asuntopulaan. Tämän lisäksi ne antoivat suuntaa suomalaiselle tyyppitalosuunnittelulle yleisesti ja rohkaisivat suomalaista puutaloteollisuutta, joka oli ennen talvisotaa tehnyt vasta varovaisia kokeiluja teollisesti esivalmistettujen puutalojen parissa.