Kirmo Mikkola

23.05.1934, Helsinki - 05.05.1986, Helsinki

Kirmo Fredrik Ilmari Mikkola kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Normaalilyseosta 1953 ja valmistui arkkitehdiksi Teknillisestä korkeakoulusta 1962. Vuonna 1984 hänestä tuli tekniikan tohtori. Arkkitehdin opintojensa jälkeisinä vuosina Mikkola työskenteli muun muassa Aarno Ruusuvuoren ja Erik Kråkströmin toimistoissa. Myöhemmin hän teki paljon yhteistyötä Juhani Pallasmaan kanssa. Mikkolan suunnittelema tuotanto on suppea, mutta hän oli varsin aktiivinen kirjoittaja ja keskustelija, joka otti monipuolisesti kantaa aikansa kulttuurikysymyksiin. Mikkola toimi myös Arkkitehti-lehden päätoimittajana kaksivuotiskauden 1967–68 ajan, jolloin lehti sai aiempaa huomattavasti kantaaottavamman luonteen ja herätti kiinnostusta myös ammattikunnan ulkopuolella. Vuonna 1985 Kirmo Mikkolalle myönnettiin rakennustaiteen valtionpalkinto.

Mikkola oli varsin laajalti lukenut ja kirjoitti rakennustaiteen lisäksi kulttuurifilosofiaa, aatehistoriaa, kaupunkisuunnittelua, muotoilua ja kuvataiteita käsitteleviä tekstejä. Siemenenä monipuoliselle sivistykselle toimi todennäköisesti luontaisen tiedonjanon lisäksi ainakin professori-isän, Eino Mikkolan, kattava kirjasto. Mikkola piti taiteidenvälisyyttä, erityisesti arkkitehtuurin ja kuvataiteen yhteyttä, tärkeänä ja teki itsekin kollaaseja, reliefejä ja veistoksia. Hän oli myös poikkitaiteellisen Dimensio-ryhmän jäsen. Mikkolan kirjoituksia sävyttääkin sivistyneisyyden lisäksi omakohtainen kokemus monipuolisena suunnittelijana ja taiteilijana. Mikkolan kirjoitukset olivat aikanaan enemmän esillä kuin hänen arkkitehtuurinsa, mutta molemmat olivat kuitenkin aina samoilla linjoilla – teoria ja tekeminen kulkivat käsi kädessä.

1960-luvulla Mikkola kuului ”vihaisiin nuoriin miehiin”, jotka vastustivat esimerkiksi Alvar Aallon ja Reima Pietilän edustamaa individualismia uskoen sen perustuvan vain taiteilijan oman ilmaisuntarpeen tyydyttämiseen ja unohtaneen yhteiskunnan tarpeet. Mikkola kuitenkin tunnusti heidän merkityksensä arkkitehtuurin kehitykselle ja piti itsekin etenkin funktionalisti-Aaltoa esikuvana opiskeluajoista 1960-luvun alkupuolelle saakka, samoin kuin Le Corbusieria. Mikkolan suunnitelmille olikin tuona aikana tyypillistä veistokselliset muodot, valkoisuus ja sileät seinäpinnat. Vielä myöhemminkin Mikkola etsi ratkaisuja arkkitehtuurin ongelmakohtiin nimenomaan Aallosta. Myös Pietilää hän arvosti ja oli hänen kanssaan hyvissä väleissä ja aktiivisesti kanssakäymisissä.

Uuden arkkitehtisukupolven edustajana Mikkola halusi kuitenkin löytää arkkitehtuurille uuden rationalistisen suunnan, ja yhdessä Juhani Pallasmaan kanssa he kehittelivät aatteellisen pohjan konstruktivismille, jonka he uskoivat olevan ratkaisu aikakauden uusiin vaatimuksiin. Vaikutteita otettiin muun muassa Ludwig Mies van der Rohelta, ja uusiksi arvoiksi nousivat pysyvyys ja universaalius. Tekijäkeskeisyyden sijaan korostettiin käyttäjien tarpeita, anonyymisyyttä ja neutraaliutta. Tieteellisen suunnittelun ja avoimen muodon periaatteen uskottiin ohjaavan arkkitehtuuria demokraattisempaan suuntaan – muunneltavuuden mahdollisuus salli jokaisen käyttäjän tehdä tilasta oman näköisensä ja omia tarpeitaan vastaavan. Konstruktivismin ja rakenteellisen muodon hallitsema kausi Mikkolan uralla sijoittui aikavälille 1965–75. Mikkola oli hyvin kiinnostunut myös kaupunkisuunnittelusta ja sen mahdollisuuksista ratkaista ajan yhteiskunnallisia ongelmia. Rationalismin ihanteet näkyivät myös tässä – Mikkola vastusti väljyyteen ja luonnonläheisyyteen pyrkivää metsäkaupunki-ideaa puoltaen sen sijaan systemaattisuutta ja kaupunkimaista tiiviyttä, josta tulikin 1960-luvun lopun kaupunkisuunnittelun ideaali.

1960-luvun tavoitteet eivät kuitenkaan toteutuneet toivotulla tavalla – voimakas kaupungistuminen johti kompaktikaupungin idean toteuttamiseen suurten rakennusyhtiöiden johdolla tehokkuus edellä, esteettiset arvot laiminlyötyinä. Aikaansaatu tympeäksi ja mitäänsanomattomaksi koettu elementtirakentaminen aiheutti optimismin korvaantumisen yleisellä pettymyksellä. Ainoina hyvinä toteutuneina asuinalueina Mikkola piti Jyväskylän Kortepohjaa ja Espoon Olaria. Mikkola ei kuitenkaan monien muiden tyytymättömien tavoin halunnut hylätä modernismin perinnettä, vaan kehittää sitä virheistä oppien, rationaalisen perustan säilyttäen. Hänen mielestään 1960-luvun tavoitteissa ei ollut itsessään mitään vikaa, ainoastaan toteutus oli epäonnistunut. Kirjoittamisen kautta hän pyrki löytämään ajatuksilleen uutta suuntaa – oli uudelleenarvioitava tilannetta ja selvitettävä, missä oli menty pieleen. 1970-luku olikin Mikkolan kirjallisesti tuottoisinta aikaa.

Ajatusten uusi suunta näkyi myös suunnittelussa. Rationalismi ja teknologian ihailu oli johtanut liian monotoniseen ja kylmään rakentamiseen, joten Mikkola painotti uusina arvoina monimuotoisuutta, kontekstuaalisuutta ja paikan ehtojen kunnioittamista. Myös arkkitehtuurin ja kuvataiteen yhteyden elvyttäminen oli avainasemassa ankeasta elementtirakentamisesta vapautumisessa. Mikkola palasi modernin arkkitehtuurin, etenkin funktionalismin, perusteiden ja Aallon äärelle, ja hänen arkkitehtuurinsa sai uudestaan plastisemman muotoajattelun piirteitä.

1980-luvun alussa Mikkola uskoi arkkitehtuurin olevan kehittymässä lupaavaan suuntaan – oli löytymässä tasapaino kansallisen ja kansainvälisen, perinteisen ja uuden välillä. Suomalainen modernismi saavuttikin jopa kansainvälistä menestystä. Viimeisissä kirjoituksissaan 1980-luvulla Mikkola keskittyi suurmiehiin, kuten Eliel Saariseen ja Alvar Aaltoon.

Mikkolan toteutuneissa töissä uran alkuaikojen funkishenkisyyttä on nähtävissä Helsingin Vartiokylään suunnitellussa paritalossa Metso-Juvonen (1963). 1960-luvun konstruktivismia puolestaan edustavat Järvenpään ateljeetalo (1967), Hyrylän seurakuntakeskus (1967), Mikkolan veljelleen suunnittelema Talo Thorsbo (1970) sekä Oulunkylän ateljeetalot (1976). Mikkolan järjestelmäajattelulähtöistä kaupunkisuunnittelua edustavat muun muassa Järvenpään yleiskaava ja keskustan asemakaava (1965–69) sekä Pohjois-Haagan osayleiskaava (1970–71). Mikkolan 1970-luvun loppupuoliskon suunnitelmissa rakenteellisuus ei ollut enää ilmaisullisesti keskeisessä roolissa, vaan pyrkimys plastisuuteen ja materiaalisuuteen alkoi korostua. Tämä näkyy esimerkiksi kahdessa urheilurakennuksessa, Itäkeskuksen squash-hallissa Helsingissä (1980) ja Kontionpuiston liikuntahallissa Pieksämäellä (1985) sekä kuvataiteilija Esa Lauremalle Espooseen suunnitellussa Studio Lauremassa (1982).

Arkkitehtuurimuseon kokoelmissa ei ole Mikkolan alkuperäisiä piirustuksia.

Kirjoittaja: Tiia Sariola
Julkaistu: 12.10.2023