Jälleenrakentamisen arkkitehtuuri
Jälleenrakennuskauden pientaloarkkitehtuuria määrittää luonnollisesti puurakentaminen. Ajanjakso olikin erityisesti puurakennusteknisesti merkittävä murrosaika, jolloin aiempina vuosikymmeninä kehitellyt ratkaisut vakiintuivat osaksi rakentamisen yleisiä käytäntöjä. Vaikka sota katkaisikin yhteiskuntaelämän ja tuotannon normaalit prosessit, se samalla kiihdytti siirtymistä uusiin teknologioihin. Esimerkki tästä on asteittainen siirtyminen pientalorakentamisessa vaakasuoran, lamasalvotun umpihirsirakenteen sijaan kantavaan rakenteeseen, jonka muodosti määrämittaisesta sahatavarasta naulaten koottu kehikko. Tämän erityisesti Yhdysvalloissa kehitetyn ns. balloon frame -rakenteen eristyksenä käytettiin mm. sahanpuruja tai insuliittia ja vuorauksena laudoitusta.
Samaan kehitysaskeleeseen liittyy myös toinen merkittävä tekninen uudistus pientalorakentamisessa, nimittäin teollisesti esivalmistettujen tyyppitalojen tuotannon vakiintuminen mm.
A. Ahlströmin Varkauden talotehtaan ja Puutalo Oy:n toimesta. Kun ennen jälleenrakennuskautta oli tehty vasta varovaisia kokeiluja teollisesti esivalmistettujen ja elementeistä rakennettujen puutalojen suhteen, voidaan jälleenrakennuskautta pitää jo tässäkin suhteessa kypsänä vaiheena. Toisin sanoen elementtirakentaminen, joka etenkin 60-luvun betonirakentamisen myötä nousi maassamme merkittävään asemaan, kehittyi alunperin jälleenrakennuskauden puutalorakentamisessa.
Arkkitehtonisesti jälleenrakennuskausi ei kuitenkaan tuonut juuri mitään uutta. Aikalaiskritiikissä kauden pyrkimyksiä kuvattiin jopa ”väsymyksen ja neuvottomuuden” ilmauksiksi (Wickberg, Arkkitehti 1946, 95) ja myös myöhemmin jälleenrakennuskausi nähtiin mm. romantistisena taantumana tai arkkitehtonisesti ankeana, arkkitehtuurin lamakautena edistyksellisen 30-luvun funktionalismin ja 50-luvulla uuteen kukoistukseen nousseen modernismin välissä. Ajalle tyypillistä puolitoistakerroksista rintamamiestaloa on pidetty jopa ”modernin suomalaisen arkkitehtuurin pahimpana taka-askelena” (Salokorpi 1971, 34).
Totta onkin, että muodollisesti jälleenrakennuskauden tyyppitalorakentaminen ei sitoutunut suoraan modernismiin, vaan pikemminkin tradition puitteissa yksinkertaistettiin perinteistä rakennuksen hahmoa. Pientalorakentamisessa uudistukset tuntuivat kuitenkin sisätilojen jaottelussa, jossa noudatettiin funktionalismin oppeja tilojen toiminnallisesta eriyttämisestä. Romantismisyytöksistä huolimatta ei jälleenrakennustyyppi siis etenkään pohjakaavaltaan palaudu suoraan mihinkään aiempaan rakennustyyliin, vaan sijoittuu pikemminkin perinteisen ja funktionalistisen suunnittelun väliin ns. ”maaseudun funktionalismiksi” ja muodostaa siten merkittävän luvun pientalosuunnittelumme historiassa. Toisaalta, pelkästään sisällöllisesti ajateltuna tyypitetty, sarjavalmistettu talo on puhtaan moderni idea. Pekka Korvenmaan mukaan esim. AA-talojen valikoima on kypsästi moderni, koska taloissa arkkitehtoninen modernismi yhdistyy teknologisesti kehittyneeseen sarjatuotantoon (Korvenmaa 1996, 165).
Tänä päivänä on jo yleisesti tunnustettu, että jälleenrakennuskauden tyyppitaloalueet luovat merkittävän siivun arkkitehtoniseen kerrostumaamme ja jotkin aikauden tyyppitalo-alueet ovat saaneet jopa valtakunnallisesti merkittävän ympäristön statuksen. Tyyppitalojen symbolinen merkitys on myös suuri, sillä: ”modernin sodanjälkeisen hyvinvointi-Suomen rakentaminen alkoi maaseudulla, kun rintamamiehet, evakot ja sotalesket asutettiin uusille pientiloille metsien ja peltojen keskelle omin käsin rakennettuihin koteihin.” (Saarikangas 2004, 19.)
Rintamamiestalo
Ei ollut sattumaa, että jälleenrakennuskauden vallitsevaksi asuinrakennustyypiksi muodostui juuri pientalo ja tietynlainen pientalotyyppi, ns. rintamamiestalo. Materiaalipulan vuoksi kaikki saatavilla ollut betoni ja teräs menivät tuolloin pääosin sotateollisuuden ja myöhemmin teollisuuden tarpeisiin. Tiiliteollisuudelle aiheutti vastaavasti vaikeuksia energiapula, jonka takia tiilituotanto putosi sodan aikana n. 80 %. Vaikka puustakin oli pulaa, oli se silti ainoa materiaali, jota ylipäänsä oli tarjolla asuntotuotannon tarpeisiin. Tämän lisäksi se soveltui erinomaisesti sarjatuotantoon. Koska pientalo oli mahdollista rakentaa pääosin puusta ja koska se oli sopiva rakennustyyppi sekä maaseudulle (jossa rakentamisen pääpaino oli vuoteen 1956 asti) että kaupunkiin, oli se yksiselitteisesti paras ja tehokkain vaihtoehto asuntopulan lievittämiseksi. Lisäksi tyyppipientalo oli kohtalaisen helposti rakennettavissa ilman erikoisvälineitä tai perinteistä kirvesmiestaitoa, mikä oli tärkeää, sillä hartiapankin eli omatoimisen rakentamisen merkitys jälleenrakennustyössä oli erittäin suuri.
Tiilipulan vuoksi taloihin oli käytännössä mahdollista suunnitella vain yksi savupiippu, joka oli lämmön jakamisen takia järkevää sijoittaa keskelle taloa. Huonetilat tulisijoineen oli vastaavasti luontevaa sijoittaa kiertymään piipun ympärille, ja näin rakennuksen pohjamuoto määrittyi neliömäiseksi. Jyrkähkö harjakatto taas mahdollisti sen, että myös ullakkokerros oli käyttökelpoista asuinpinta-alaa. Lisäksi näin aikaansaatu puolitoistakerroksisuus oli tilankäytöllisesti ja taloudellisesti järkevää, sillä ullakkokerros voitiin aluksi jättää kokonaan rakentamatta tai sinne voitiin ottaa vuokralaisia. Mahdollisten vuokralaisten takia myös käynti yläkertaan sijoitettiin usein mahdollisimman suoraan tuulikaapista tai jopa ulkoa. Tältä perustalta tyyppitalojen arkkitehtuuri vakiintui nopeasti hyvin yhtenäiseksi ja vaikka tyyppejä, suunnittelijoita ja suunnittelijayhteisöjä oli paljon, suunnittelua leimaa anonyymiys ja eri tyyppien erottaminen toisistaan on vaikeaa. Tavallisesti talot sijoitettiin yhtenäisiksi asuntoalueiksi suorakaiteen muotoisten tonttien kadunpuoleiseen päähän siten, että tontin toinen pää jäi hyötykasviviljelyn tarpeisiin.
Vaikka tätä noppamaista jälleenrakennustyyppiä pidettiin aluksi suhteiltaan liian korkeana, tuli siitä lähes itsestäänselvä omakodin malli erityisesti 1950-luvulla, ja varsinkin maaseudulla se symboloi siirtymistä moderniin elämänmuotoon. (Saarikangas 1994, 135-136) Aivan viime aikoina rintamamiestalon kulttuurinen profiili on edelleen kohonnut mm. Kari Hotakaisen Finlandia-palkitun teoksen Juoksuhaudantie kautta.
Joustavan standardisoinnin idea
Joustavan standardisoinnin idea oli etenkin Alvar Aallon voimakkaasti propagoima näkemys, jossa standardisoinnin kohteena olivat esim. pientalosuunnittelussa talon osat, ”solut”, ei niinkään kokonaisuus itse. Osien suunnittelun päämääränä oli, että niitä hyväksi käyttäen olisi mahdollista nopeasti ja helposti pystyttää periaatteessa ääretön määrä erilaisia asuintaloja kulloinkin vallitsevien olojen mukaisesti. Toisin sanoen tällä tavoin voitaisiin ottaa huomioon sekä asunnon tarvitsijan yksilölliset tarpeet että rakennuspaikan asettamat vaatimukset. Äärimmilleen yksinkertaistettuna tavallista tiiltä voidaan pitää tällaisena rakennussoluna, joka mahdollistaa valtavan varioinnin mahdollisuuden. Aalto kuitenkin ajatteli ”solulla” jotain monimutkaisempaa, kuten seinä- ja kattoelementejä, joita olisi mahdollista yhdistellä varioiden.
Toisaalta jälleenrakentamisen olosuhteissa oli riittävän tehokkuuden aikaansaamiseksi välttämätöntä suunnitella tyyppitaloja. Tässäkin yhteydessä Aalto kuitenkin painotti ajatusta ”solusta”, joka olisi perusasunto ja sisältäisi vain kaikkein välttämättömimmät toiminnot, mutta joka olisi suunniteltu silmälläpitäen helppoa laajennettavuutta. Tällöin mitään ei tarvitsisi purkaa, kuten esim. pika-asuntojen kohdalla, vaan elintason noustessa asunto olisi vastaavasti kasvatettavissa. Jälleenrakennustoimiston vuonna 1943 Maatalousseurojen keskusliitolle suunnittelema tyyppitalosarja on hyvä esimerkki tästä ideasta.
Joustavan standardisoinnin eräänlainen manifesti oli SAFA:n 1942 julkaisema kirjanen Rakennustaide ja standardi. Jälleenrakentamisen ydinkysymyksiä. Idea kiteytyy hyvin kirjan seuraaviin sanoihin: ”Standardisoimisen tehtävänä ei ole määrättyyn rakennustyyppiin pyrkiminen, vaan päinvastoin elinkelpoisen vaihtelun ja rikkauden luominen, joka ihannetapauksessa on verrattavissa luonnon rajattomaan nyansoimiskykyyn.” (Rakennustaide ja standardi 1942, 11) Taustalla vaikuttaa ajatus teknologian ja inhimillisen valinnan vapauden yhdistämisestä ja samalla teknologian inhimillistämisestä.
Asevelitalo
Asevelitalolla tarkoitetaan jälleenrakennuskaudella rakennettuja tyyppitaloja, jotka rakennettiin armeijan toimesta. Tärkeä rooli asevelitalojen rakentamisen aloittamisessa oli kesällä 1940 perustetulla Suomen Aseveljien Liitolla, jonka yksi tärkeimpiä tavoitteita oli sodassa kärsimään joutuneiden aseveljien ja heidän omaistensa auttaminen. Paikalliset aseveliyhdistykset eri puolilla maata organisoivat asevelitalojen ja asevelikylien rakentamista. Ehkä tunnetuin Suomen Aseveljien Liiton organisoima yhteisponnistus on Tampereen Nekalan asevelikylän rakentaminen vuosien 1941-43 aikana.
Useiden mm. SAFA:n suunnitteluavun kehittämien asevelitalojen suunnittelutapaan vaikutti ratkaisevasti talojen rakentamistapa: rakenteet oli suunniteltava siten, että rakennukset voitiin veistää valmiiksi rintaman läheisyydessä sijainneilla ”talotehtailla” ja osiin purettuna kuljettaa pystytettäväksi lopulliselle sijoituspaikalle.
Hartiapankki
Hartiapankilla tarkoitettiin omatoimista rakennustoimintaa, joka jälleenrakentamisen olosuhteissa oli mm. rintamiesten keskuudessa hyvin yleistä ja toisaalta myös välttämätöntä. Kun tontti, talon piirustukset, rakennuslupa, työlupa ja lainarahaa oli hankittu, voitiin itse rakennustyö aloittaa. Se oli kuitenkin ehkä muutamia talkoita lukuunottamatta hoidettava pääasiassa itse. Laina hartiapankista tarkoitti toisin sanoen sitä uuden kodin eteen uhrattua fyysistä panosta, joka tuntui konkreettisesti hartioissa ja runteli jopa monen rintamamiehen terveyden.