Arkkitehtuurin monet tarinat

Teksti: Orlan Ohtonen

Tieto on aina yhteydessä tietäjään

Arkkitehtuurin monet tarinat -hanketta tehdessämme olemme keskustelleet Arkkitehtuurimuseolla paljon asiantuntijuudesta konseptina ja sen suhteesta museoihin nykypäivänä. Historiallisesti museoiden tehtävä on ollut kerätä, säilyttää ja välittää tietoa muun muassa kulttuurista ja tieteestä sekä tallentaa ajan kuluessa tarinoita niitä ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen muutoksista. Tämän tehtävän myötä museot on ymmärretty asiantuntijaorganisaatioina.

Ihmisten suhde tietoon on muuttunut radikaalisti viime vuosikymmenien aikana internetin muokatessa tietoliikennettä ja laajentaessa ihmisten mahdollisuutta tiedon tuotantoon ja jakamiseen. Tämän myötä myös yleinen ymmärrys siitä, mitä tieto on, on kokenut mullistuksia. Esimerkiksi peruskoulutuksen fokus on levinnyt tiedon siirron tehtävästä kriittisen tiedonhankinnan opettamiseen. Samalla kun suhteemme tietoon muuttuu, on hyvä myös pohtia sitä, miten ymmärrämme instituutionaalisen asiantuntijuuden.

Suomen kielen sana “asiantuntija” poikkeaa sävyltään ja etymologialtaan esimerkiksi englannin kielen sanasta “expert”, koska sana “tuntea” viittaa kahteen hieman erilaiseen konseptiin – siihen, että joku on tuttua sekä siihen, että joku tuntuu. Patriarkaalinen yhteiskunta on opettanut meille, että tieto ja tunteet ovat kaksi eri asiaa: tieto on absoluuttista ja tunne epämääräistä, epäluotettavaa. Feministinen teoria kuitenkin kyseenalaistaa tätä kaksijakoisuutta nostamalla esiin erilaisia, muun muassa omakohtaisia asiantuntijuuksia, joissa yhdistyvät sanan “tunteminen” molemmat merkitykset. Tämän myötä myös käsitys tiedosta ja tietämisestä muuttuu häilyväksi.

Kun ajatellaan tietoa historian näkökulmasta, voidaan todeta, että tieto on jatkuvasti muuttuvaa kerroksellista maailman havainnoimista. Kun tähän suhtaudutaan kriittisesti, on huomioitava myös se, että tieto on aina yhteydessä tietäjään. Se on usein puolueellista ja vaillinaista. Ihmisten tutkiessa maailmaa huomaamme jatkuvasti jonkin vanhan tiedon olevan päivittämistä vailla. Käsityksemme maailmasta muuttuu ajan kuluessa ja on sidoksissa viitekehykseemme – siihen tietoon, mikä on meille saatavilla.

Taiteilija ja koreografi Sonya Lindforsille myönnettiin tänä vuonna yksi tiedonjulkistamisen valtionpalkinnoista. Lindfors kommentoi julkistamista Instagram-tilillään[1] seuraavasti:

“Tieto on valtaa. Se mikä tieto, millainen tieto ja kenen tieto mielletään tiedoksi, tunnistetaan tiedoksi, on myös valtaa. Kehotieto, hiljainen tieto, alkuperäiskansojen tieto, yhteisöjen tieto, puhuttu tieto, kokemustieto, länsimäisen ja eurosentrisen ulkopuolelle jäävä tieto. Kaikki nämä ovat tietoa, joka vuosikymmenet, joissain tapauksissa vuosisadat on jätetty “legitiimin” tiedon ulkopuolelle.”

Itsekriittinen organisaatio avaa ovensa molemminpuoliselle oppimiselle

Myös asiantuntijuus on suhteellista ja omakohtaista. Esimerkiksi oma koulutustaustani tekee minusta joissain yhteyksissä nykytaiteen asiantuntijan. Kuitenkin se, mitä nykytaiteesta tiedän, on suoraan sidoksissa siihen, missä asun ja elän, mitä minulle on taiteesta ja laajemmin maailmasta opetettu ja mitä omien kokemusteni kautta tunnistan, kun katson tai koen taidetta. Siihen vaikuttavat vahvasti taustani, identiteettini, yhteisöni ja etuoikeuteni.

Professori Irit Rogoff sanoo, että asiantuntijan ajatellaan usein olevan henkilö, jolla on ‘kriittinen etäisyys’ tarkasteltavaan asiaan.[2] Rogoffin mielestä olisi kuitenkin hyödyllisempää ajatella kriittisyyttä toimintana, joka tunnistaa oman ajattelun rajat. Hän toteaa, että tieto ei voi pelkän kerääntymisen sijaan muuttua rakenteeltaan, ellei uuden asian oppiminen sisällä aina myös vanhasta tiedosta pois oppimista. Asiantuntija ymmärtää oman tietonsa ja tuntemuksensa rajallisuuden ja hahmottaa niiden suhteellisuuden omaan historiaansa, kokemuksiinsa, näkökulmiinsa ja viitekehyksiinsä. Ikuinen halu oppia asiasta lisää on samalla sen tuntemista. Näin ollen asiantuntijuuteen liittyy myös tunnetusta asiasta välittäminen.

Museon asiantuntijuus on erityistä, tietynlaista tietämistä, ja kaiken tietämisen lailla sekin on osittaista, vajavaista ja kontekstiin sidottua. Tiedon vajavaisuuden myöntäminen on asiantuntijana kuitenkin vaikeaa. Kun tietoa ajatellaan absoluuttisena, mielletään asiantuntijan rooli myös kaikkitietäväksi. Itsekriittinen asiantuntijaorganisaatio tunnistaa kuitenkin suhteensa muutokseen ja avaa ovensa molemminpuoliselle oppimiselle. Se myöntää rohkeasti, että ei tiedä eikä voi tietää asiastaan kaikkea.

Tämä projekti on yksi Arkkitehtuurimuseon tavoista tuntea asiansa, suomalainen arkkitehtuuri, paremmin. Projektia tehdessäni hedelmällisimpiä hetkiä ovat itselleni olleet ne, kun museon asiantuntijuus on karttunut vieraidemme asiantuntijuuden kautta – keskustelut, joissa eri tahojen tiedot, tuntemus ja kokemukset ovat kohdanneet ja tuottaneet uutta tietoa ja ymmärrystä. Se tuntuu siltä, kuin huoneeseen syttyisi lisää lamppuja: tutut asiat näyttäytyvät hieman uudenlaisessa valossa. Projektin myötä syntynyt podcast kertoo näiden tiedon kerrosten ja kohtaamisten tarinan, joka sekin on osa jotain isompaa, muuttuvaa ja toivottavasti ajan myötä karttuvaa kokonaisuutta.

Kuraattori Anthony Elms kutsuu instituutioiden asiantuntijaäänellä puhumista mielikuvituksettomaksi.[3] Ymmärrän tämän tarkoittavan sitä, että hän toivoisi esimerkiksi museoiden pyrkivän moniäänisyyteen suhteessa käsittelemäänsä tietoon. Rogoff uskoo, että kun instituutio avautuu kriittisyydelle ja sen myötä asiantuntijuuden konseptin moninaistumiselle, välimatka etäännytetyn asiantuntijuuden ja yleisöjen omaavan tiedon välillä kapenee (2). Tällaisen tiedon rakentamisen parissa voidaan puhua myös osallistamisesta, mikä on ollut yksi tämän hankkeen keskustelujen aiheista. Haastatteluissa pohdittiin sitä, että hyvin toteutettu osallistava toiminta vaatii aikaa, aikaisessa vaiheessa projektiin osallistumista, kuuntelemista ja mielikuvituksen sallimista. Sen todettiin myös olevan valitettavan harvinaista.

Miten Arkkitehtuurimuseo muuttuu hankkeen jälkeen?

Haastattelutilaisuuden jälkeen Vailla vakinaista asuntoa ry:n järjestösuunnittelija Vlada Petrovskaja kysyi meiltä työryhmän jäseniltä, ovatko asunnottomuutta kokevat henkilöt jatkossa tervetulleita museoon, ja miten aiomme järjestää tämän käytännössä. Tämän projektin kohdalla onkin yhä avoinna kysymys siitä, miten se muuttaa – vai muuttaako lainkaan – museon toimintaa ja asiantuntijaroolia tulevaisuudessa. Miten museo avautuu jatkossa haastattelemillemme organisaatioille ja niiden viiteryhmille? Miten heitä kutsutaan museon toimintaan mukaan, ja haluavatko he tulla?

Podcastin jokainen haastattelu on kerryttänyt omaa tietoani uskomattomia määriä. Jaksojen editoiminen on ollut hankalaa, kun tärkeää ja jäsenneltyä tietoa on ryöpynnyt mukaan roppakaupalla jokaiselta haastateltavalta. On ollut inspiroivaa työskennellä tällaisessa tietojen risteyksessä. Toivon, että tämänkaltaiset projektit ovat merkki rakenteellisesta muutoksesta museotyössä, minkä myötä instituutioita avataan pysyvästi kriittisyydelle ja moninaiselle asiantuntijuudelle.

[1] Sonya Lindforsin (@sonyalindfors) Instagram-postaus 14.9.2022. Haettu 21.2.2023 osoitteesta https://www.instagram.com/p/CieXwWLt08_/.

[2] Rogoff, Irit (2003): From Criticism to Critique to Criticality. Transversal Texts. Haettu 21.2.2023 osoitteesta https://transversal.at/transversal/0806/rogoff1/en

[3] Anthony Elmsin haastattelu (2018). Teoksessa Paper Monument (toim.): As radical, as mother, as salad, as shelter: What should art institutions do now? New York: Paper Monument.

Orlan Ohtonen on Helsingissä asuva kuraattori ja kirjoittaja sekä Arkkitehtuurin monet tarinat -hanketyöryhmän jäsen. Tällä hetkellä hän toimii Suomen valokuvataiteen museon kuraattorina ja järjestää osana työryhmää sukupuolivähemmistöille suunnattuja saunatapahtumia. Ohtonen on toiminut kuraattorina osana ‘nynnyt’-duoa, sekä ollut mukana perustamassa feminististä ja anti-rasistista työtila Poimua. Hän on myös yksi Feminist Culture Housen perustajajäseninstä ja toiminut yhtenä sen johtajista vuosina 2019-2022.

Arkkitehtuurin monet tarinat -verkkojulkaisussa esitellään ja pohditaan Arkkitehtuurimuseossa vuosina 2021–2023 toteutettua hanketta. Työryhmässä mukana olleet museolaiset avaavat hankkeen taustoja ja kulkua sekä reflektoivatoppimaansa. Vierailevien kirjoittajien tekstit arvioivat hanketta ja laajentavat sen näkökulmia.