Arkkitehtuurin monet tarinat

Teksti: Noor Assad

Helsingin keskustassa ihmiset kulkevat kiireisin askelin, ja osa kiiruhtaa ratikkaan tai metroon. Tuntuu siltä, että kaikilla on kiire jonnekin. Ilmassa oli jännittynyttä tunnelmaa ja pieni ajoittainen tuulenvire sai vaaleanpunaisen hijab-huivini hulmuamaan. Vilkaisen puhelintani vähän hermostuneena. Enää puoli tuntia aikaa. Minun tulee löytää rukouspaikka. Yritän katseellani etsiä suojaista ja rauhallista paikkaa, mutta näen vain graniitinpunaisten noppakivien päällystämiä vilkkaita katuja. Torilla oli paljon melua ja liikennettä ympärillä. Katson vähän kateellisena tuomiokirkon suuntaan, että miten hieno rakennus kristityillä onkaan! Voisin periaatteessa rukoilla istualtani, mutten äkkiseltään näe muita penkkejä kuin ratikkapysäkkien varattuja penkkejä. Päätän kävellä hieman kauemmas torilta ja yrittää löytää rauhallisen paikan. Kulkiessani eteenpäin huomaan Esplanadin puiston, joka on täynnä ihmisiä piknikkejä viettämässä tai aurinkoa ottamassa. Pysähdyn hetkeksi keräämään rohkeutta julkisella paikalla rukoiluun ja suljen silmäni, yritän rauhoittua ja keskittyä rukoukseen. Mutta melu ympärilläni ja ihmisten vilinä vain kasvavat entisestään, joten päätän jatkaa matkaani ja etsiä rauhallisempaa paikkaa.

Muistan ystäväni maininneen aiemmin tällä viikolla eräästä moskeijasta lähellä Kamppia, joten suuntaan sinne päin. Hetken kuljettuani huomaan kivisellä seinustalla pienen kyltin, jossa lukee “Suomen islamilainen yhdyskunta”. Moskeijan sisäänkäynnit ovat ikään kuin piilossa tavallisen taloyhtiön sisäpihalla, joten ne eivät ole kovin helposti huomattavissa. Astuessani sisään, tunnen oloni heti turvalliseksi ja rauhalliseksi. Jätän kenkäni eteiseen ja astun varovasti sisälle. Moskeijan rukoushuone on kaunis ja siisti, ja siellä on hiljaista. Huoneessa on vain muutamia naisia, jotka rukoilevat hiljaa. Osalla on mukanaan lapsia, joista pienimmät osasivat kontata sujuvasti moskeijan pehmeillä matoilla. Liityn naisten joukkoon ja rukoilen itsekin. Kun lopetan rukouksen, tunnen oloni paljon paremmaksi ja rauhallisemmaksi. Olin ehtinyt rukoilemaan ajoissa ennen kuin puhelimen näyttöön syttyy valo ja ilmoitus “Time for asr prayer” ponnahtaa näytölle. Oli seuraavan rukouksen aika, joten jään moskeijaan istumaan ja huomaan, että rukoukseni aikana moskeijaan oli tullut lisää väkeä. Kuulen imaamin rukouskutsun ja pian sen jälkeen aloitamme yhteisrukouksen. Ilmapiiri on täysin erilainen kuin muutaman kadun päässä.

Lähtiessäni moskeijasta huomaan, että ulkona on yhä vilkas tunnelma ja ihmiset kiiruhtavat edelleen kiireisiinsä. Minulla on nyt rauha sydämessä ja tuntuu, että voin kävellä hitaammin sekä keskittyä ympäröivän kaupungin ihmeellisyyteen ja kauneuteen. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että sain hetken olla yhteydessä omaan uskonnolliseen perinteeseeni keskellä kaupunkia. Vaikka kaupungin kiire ja hälinä voivat olla välillä uuvuttavia, on tärkeää löytää rauhallisia paikkoja, joissa voi rukoilla. Minusta olisi kätevää, jos esimerkiksi kauppakeskuksissa ja julkisissa tiloissa, kuten vaikkapa kouluissa ja kirjastoissa, olisi hiljaisia huoneita rukoukselle tai muuten vaan hiljentymiselle.

Tämä yhteiskunta ei ole meille suunniteltu

Muslimien historia Suomessa alkoi 1800-luvulla, kun ensimmäiset tataarit muuttivat Suomeen Venäjän keisarikunnan alaisuudessa. Muistan lukeneeni, että Suomenlinnaa rakentaessaan muslimi- ja juutalaissotilaat jakoivat yhteisen rukoushuoneen. Rukoushuone ei kuitenkaan ole säilynyt ennallaan nykypäivään asti, mutta muslimeja on edelleen ympäri Suomea. Mielestäni muslimien tarpeita ei kuitenkaan huomioida tarpeeksi kaupunkisuunnittelussa.

Uimahallit ovat esimerkki julkisesta tilasta, joissa kaikilla tulisi olla oikeus ja mahdollisuus käydä. Vaikka vasta viime vuosina pääkaupunkiseudun uimahallit ovat kuitenkin sallineet peittävän uima-asun eli burkinin ja shortsien käytön, koen uimahallit minulle esteellisenä palveluna. Pukuhuoneet eivät tarjoa minulle riittävää yksityisyyttä, ja suihkussa tulisi myös käydä ennen veteen pulahtamista. Haaste olisi helposti ratkaistavissa lisäämällä suihkuverhoja uimahalleihin tai rakentamalla yksittäisiä pukuhuoneita, joita halukkaat voisivat käyttää. Erilliset naisten ja miesten uintivuorot voisivat myös olla paikallaan, jotta palveluiden äärelle pääsee myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät tyypillisesti voi käyttää uimahallia joko uskonnon, häirinnän pelon tai kulttuurin vuoksi. Asiaan on yritetty vaikuttaa ainakin OmaStadi-äänestyksessä, jossa toivottiin suihkuverhoja pukuhuoneisiin ja toisessa ehdotuksessa naisille omia uintivuoroja. Haasteena tällaisissa äänestyksissä kuitenkin on, että myös enemmistön tulee kannattaa vähemmistön ehdotusta. Näin demokratia toimii, minkä vuoksi vähemmistön äänet eivät pääse aina kuuluviin, tai muutokset voivat jopa vaikuttaa negatiivisesti joihinkin ihmisryhmiin, vaikka taustalla olisi hyvin kaunis periaate.

Oodin alakerran vessatiloja on esimerkiksi pidetty edistyksellisenä, sillä ne ovat kaikille avoimia, ja tilan keskellä olevat käsienpesualtaat on suunniteltu eripituisille käyttäjille. Uutuudenkiiltävät tilat tekivät myös minuun vaikutuksen ensisilmäyksellä. Yhtenä päivänä kuitenkin havahduin siihen, etten voi korjata huiviani, sillä tiloissa oli miehiä eikä ahtaissa vessakopeissa ollut peiliä. Vaikka olen käyttänyt hijabia ainakin kuusi vuotta, en ole keksinyt tapaa, millä saisin huivini pysymään päässäni kokonaisen päivän. Onneksi Oodissa on myös sukupuolitettu vessatila, jossa voin korjata huivini, vaikka joudun samaan aikaan sivusilmällä tarkkailemaan ovea, sillä en halua esitellä hiuksiani oven toisella puolella oleville kirjaston käyttäjille.

En kuitenkaan sanoisi, että ennen kaikki oli paremmin, sillä muistan vielä ajan, kun kauppaskeneä hallitsivat lähinnä K- ja S-kaupat sekä satunnaiset pikkukaupat, kuten Siwa. Ei siis auttanut muu kuin ottaa kylmäkallet ja -kassi mukaan, sillä matka halal-kauppaan oli pitkä. Lähdimme liikkeelle länsiespoolaisesta lähiöstä bussilla Länsiväylää pitkin Helsingin keskustaan. Metro alkoi silloin vasta Ruoholahdesta, joten tulimme keskustaan päästäksemme metron kyytiin. Istuimme metrossa Itäkeskukseen asti, ja sitten jatkoimme matkaa kävellen kohti Puhosta. Siellä teimme ostoksemme: lihaa, kanaa ja välillä mukaan tarttui “normikauppoja” halvempia linssejä, kikherneitä ja papuja. Teimme tällaisia päiväreissuja muutaman kerran vuodessa, sillä ostimme lihaa pakkaseen. Kymmenen vuotta myöhemmin Puhos näyttää minun silmiini täysin samanlaiselta. Siinä vieressä on edelleen autio keskeneräinen rakennustyömaa, ja itse ostoskeskusalue on rähjäinen. On hyvin mahdollista, että Puhos on jätetty kunnostamatta tai remontoimatta tahallisesti. Käyn nykyään usein alueella, sillä muutin omaan asuntoon Itä-Helsinkiin kaksi vuotta sitten. Ihmettelen yhä ulkotiloissa olevia rullaportaita, jotka ovat aina rikki. Ehkä 70-luvulla ne vielä toimivat, sillä olihan kyseessä aikoinaan Suomen suurin ostoskeskus suihkulähteineen. Mitä enemmän käyn Puhoksessa, sitä enemmän ymmärrän alueen ainutlaatuisuutta. Puhos on jäänyt viereisen kauppakeskus Itiksen varjoon, mikä tarjoaa oivallisen alustan vaihtoehtoiselle kauppakulttuurille. Puhoslaiset ovatkin ottaneet tilan haltuun, sillä pienten kauppojen voi olla vaikea saada katetta hienojen kauppakeskuksien kalliissa liiketiloissa. Nuorena naisena koen myös oloni turvalliseksi, sillä koko alueen ainoa väkevä juoma on irakilainen pitkään haudutettu vahva tee, jota nautitaan runsaan sokerin kera. Alueen tulevaisuus näyttäisi kuitenkin olevan vielä auki. Osa haluaa rahankiilto silmissä purkaa alueen ja rakentaa hienoja taloja tilalle, mutta osa taas haluaa vaalia alueelle muodostunutta kulttuuria. Puhoksen jyräämisestä on muodostunut jopa rasistien poliittinen pelinappula, jolla lietsotaan pelkoa enemmistön keskuudessa. Ghettomaine ei mielestäni ole hyväksyttävä tapa kohdella mitään kaupunkialuetta tai sen asukkaita. Minusta vähemmistöt saavat näkyä ja luoda omaa alakulttuuria, joka lisää yhteisöllisyyden tunnetta ryhmän keskuudessa. Mikään OmaStadi-ehdotus ei kuitenkaan pysty paikkaamaan kaupungin laiminlyöntejä, sillä jokaisella kaupunkialueella pitäisi olla yhtäläiset mahdollisuudet kehittyä ja kukoistaa. Remontit pitää tehdä ajallaan, ja Helsingin kaupungin tulee varmistaa, että kaikki asukkaat saavat samat palvelut ja tilat riippumatta taustastaan.

Onkin tärkeää, että kaupunkisuunnittelussa huomioidaan asukkaiden moninaisuus. Tuntuu kuitenkin siltä, että asioista päättävät yhä meitä reilusti vanhemmat henkilöt ja me nuoret emme ole löytäneet tietä yhteisen pöydän äärelle – ja vähemmistönuoret saatetaan jopa unohtaa kokonaan tai niputtaa kaikki samanlaisiksi. On kuitenkin kaikkien etu, että voidaan luoda rakennuksia, tiloja ja palveluita, jotka ovat kaikkien käyttäjien kannalta toimivia ja saavutettavia. Hyvin pienilläkin suunnitteluratkaisuilla, kuten uimahallin suihkuverhoilla tai hiljaisten huoneiden rakentamisella julkisiin tiloihin, luodaan yhdenvertaisempi yhteiskunta, jonka jäsenet voivat tuntea olonsa tervetulleiksi. Yksi keino reilumman yhteiskunnan saavuttamiseksi olisi osallistaa ja kuunnella meitä suunnitteluprosesseissa, mutta tieto vaikuttamismahdollisuuksista ei ole saavuttanut meitä tai ehkä emme ole ymmärtäneet käytettyä sanastoa, sillä “esteettömyyssuunnitelma, yleis- ja asemakaava” ei välttämättä puhuttele meitä samalla tavalla kuin ammattilaisia. Siksi ehdotan, että meidän nuorten osallistaminen alkaisi juuri koulusta. Voisimme kouluajalla osallistua työpajoihin ja ideoida meidänkin näköistämme koulua tai jopa kaupunkia. Sen lisäksi mahdollisuus myös itse rakentaa ja muokata ympäristöä on tärkeää, sillä toimiva arkkitehtuuri on mielestäni dynaaminen ja jatkuvassa muutoksessa oleva kokonaisuus, joka muuttuu eri aikakausina ja eri yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Minusta olisi myös tärkeää, että nuorille annetaan lisää mahdollisuuksia järjestää omaa toimintaa ja tapahtumia ympäri kaupunkia. Haasteeksi voi kuitenkin koitua nuorten erilainen rytmi kaupunkiin verrattuna, sillä kesällä nuorilla on eniten aikaa siitäkin huolimatta, että kaupungin työntekijät lomailevat ja siksi osa toimipisteistä saattaa sulkeutua aikaisemmin vaikka kesäpäivät ovat pitkiä. Kaupungin ei-kaupalliset tilat madaltavat kynnystä ottaa tilaa käyttöön joko hyvin edullisesti tai ilmaiseksi – ja tässä Varaamo-palvelu on osoittautunut käteväksi. Kaikkia tiloja ei kuitenkaan saa varattua palvelun kautta, vaan osaan tulee laittaa sähköpostia. Valitettavasti joskus yhteystiedot ovat osoittautuneet vanhentuneiksi tai sähköpostiviestiin ei vastata viikkoihin, mikä ei ole nuorille kovin kannustava vastaanotto. Kaupunki ei myöskään ole yhtä spontaani kuin nuoret, sillä toimintasuunnitelmia saatetaan tehdä hyvin pitkälle aikavälille eikä nuorten luovuus tai idea mahdu strategiaan edes kuukauden varoitusajalla.

Minulle kerrottiinkin kaupungin puolelta, että joskus on vaan helpompi toimia suoraan ja ottaa tilaa haltuun, kunhan varmistuu siitä, ettei ole yksityisessä tai puolijulkisessa tilassa. Kuka tahansa voi perustaa oman pop up -kioskin tienvarteen tai järjestää siivouspäivän kirpputorin. Sen lisäksi olemassa olevia tiloja voi hyödyntää ja keskustelun kautta voi saada tarvitsemaansa muutosta. Joskus tarvitaan vain rohkeutta! Yleensä pelko torjutuksi tulemisesta on omassa päässä ja olen esimerkiksi löytänyt useamman kampaamon, missä voin olla ilman huivia. Yhdellä on sälekaihtimet ikkunassa ja toisella on mahdollisuus järjestää aika aukiolon ulkopuolella tai varata sisimmäinen penkki ja varmistaa, että samaan aikaan ei ole miesasiakkaita. Parhaillaan opettelen normalisoimaan rukousta ja kysymään ääneen, missä voisi olla rauhallinen paikka rukoilulle. Minun unelmakaupungissani onkin tilaa ihmisten erilaisuudelle ja omaehtoiselle kaupunkikulttuurille. Siksi Helsingin kaupunginvaltuuston päätös rakentaa vainajapesutilat Malmin vainajatornin yhteyteen on loistava esimerkki myös muslimikuntalaisten tarpeen huomioimisesta.

Noor [nuur] Assad on 25-vuotias helsinkiläistynyt musliminuori.

Arkkitehtuurin monet tarinat -verkkojulkaisussa esitellään ja pohditaan Arkkitehtuurimuseossa vuosina 2021–2023 toteutettua hanketta. Työryhmässä mukana olleet museolaiset avaavat hankkeen taustoja ja kulkua sekä reflektoivatoppimaansa. Vierailevien kirjoittajien tekstit arvioivat hanketta ja laajentavat sen näkökulmia.