Arkkitehtuurin monet tarinat

Teksti: Niina Kilpelä

Rakennettu ympäristö vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin; ympäristö estää tai mahdollistaa, se voi tarjota mahdollisuuksia kanssakäymiselle tai sulkea ulkopuolelle. Sulkeminen voi olla tarkoituksellista, mutta useimmiten se kuitenkin tapahtuu kuin vahingossa, huomaamatta – ilman suunnittelua tai tiedostamista.

Tarkastelen tässä artikkelissa arkkitehtuuria ja rakennettua ympäristöä yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Näkemyksiini vaikuttavat koulutustaustani arkkitehtina, työni esteettömyysasiantuntijana sekä omakohtaiset kokemukseni esteettömyyden merkityksestä elinympäristössä. Omassa ajatusmaailmassani hyvään arkkitehtuuriin liittyy aina käytettävyys kaikille. Kaikki rakennettu ympäristö ei sitä kuitenkaan vielä nykyisellään tarjoa.

Esteettömyys on yhdenvertaisuutta

Suomi ratifioi YK:n yleissopimuksen vammaisten henkilöiden oikeuksista vuonna 2016. Sopimuksen tarkoituksena on taata vammaisille henkilöille kaikki ihmisoikeudet ja perusvapaudet. Sopimuksen velvoitteet koskevat esimerkiksi yhdenvertaisen pääsyn järjestämistä fyysiseen ympäristöön, eli kaikkien oikeutta rakennetun ympäristön käyttämiseen. Sopimus määrittelee vammaisuuden ensisijaisesti ihmisoikeusnäkökulmasta, ei lääketieteellisenä tai sosiaalisena yksilöön liittyvänä ongelmana, ja sopimus korostaa vammaisen ihmisen itsemääräämisoikeuden merkitystä.

Rakennetun ympäristön esteettömyys, kattava saavutettavuus ja käytettävyys, ovat edellytys ihmisoikeuksien toteutumiselle. Valtioneuvoston asetus rakennuksen esteettömyydestä (2017) on osa YK:n vammaissopimuksen kansallista toteutusta. Se säätää esteettömyyden toteuttamiselle vähimmäisvaatimukset rakennusluvanvaraisessa rakentamisessa. Asetuksen tavoitteena on edistää ihmisten yhdenvertaisuutta rakennetun ympäristön käyttäjinä.

Design for All

YK:n vammaissopimus (2006) määrittelee kaikille sopivan suunnittelun (Desig for All) tarkoittavan esimerkiksi ympäristöjen suunnittelua sellaiseksi, että kaikki ihmiset voivat käyttää niitä mahdollisimman laajasti ilman mukautuksia tai erikoissuunnittelua, siis yhdenvertaisesti kaikkien muiden kanssaihmisten kanssa.

Onko esteettömyys nykyisin jo suunnittelun lähtökohta vai edelleen vain välttämätön vähimmäisvaatimus? Otammeko suunnittelussa riittävästi huomioon ihmisten erilaiset tarpeet? Nämä pohdinnat tulevat usein mieleen niin työssäni esteettömyysasiantuntijana kuin liikkuessani rakennetussa ympäristössä.

Asenne ratkaisee

Esteettömyys herättää usein intohimoja puolesta ja vastaan. Vain harvoin suhtautuminen on neutraalia. Esteettömyys nähdään helposti erikoisratkaisuna tai kustannuskysymyksenä tai toisessa ääripäässä kaiken muun ohittavana ehdottomana velvoitteena, joka menee rakennetun ympäristön muiden arvojen edelle. Itse koen, että esteettömyydestä on joskus vaikea edes kirjoittaa tai puhua neutraalisti, ilman, että sävy on kriittinen tai vähintäänkin opettavainen. Esteettömyyttä puolustaessa joutuu helposti altavastaajan rooliin. Viihtyisä ympäristö kuuluu kuitenkin kaikille. Myös esteettömien ratkaisujen tulee olla kauniita, kestäviä ja käyttökelpoisia.

Suunnittelun kannalta esteettömyys on – tai sen ainakin tulisi olla –  suunnittelun läpäisevä ajattelutapa, ei erityisratkaisu. Esteettömyyttä on vaikea, ja joskus lähdes mahdotonta, liittää suunnitelmaan jälkikäteen, ellei se ole ollut suunnittelun lähtökohta ja johtolanka. Kun esteettömyys on ollut suunnittelussa mukana alusta lähtien, esteettömyys ja tilan muut ominaisuudet täydentävät toisiaan.

Esteettömyys on mahdollisuuksien tarjoamista. Esteetön ympäristö huomioi ihmisten moninaisuuden ja toimii käyttäjänsä tarpeiden mukaan. Muunneltavuus on siinä avainasemassa; suunnittelijan tulee ymmärtää käyttäjien erilaisia tarpeita, mutta hyvin suunniteltu ympäristö tarjoaa myös käyttäjillensä mahdollisuuden muutoksiin.

Toimivia kokonaisuuksia

Mikä on esteettömyyttä, mikä käyttöturvallisuutta ja mikä toimivuutta? Ero on voi olla kuin veteen piirretty viiva. Esteettömyys ei ole ainoa suunnitteluun vaikuttava asia, eikä sitä myöskään pidä tarkastella irrallisena muista kysymyksistä, vaan osana kokonaisuutta ja kokonaisratkaisua. Esteettömyydessä on kyse sekä suurista linjoista että pienistä yksityiskohdista, joilla on myös merkitystä. Kokonaisuus ratkaisee. Esteettömyydessä on kyse ennen kaikkea rakennetun ympäristön resilienssistä, kyvystä sopeutua muutoksiin ja käyttäjien muuttuviin tarpeisiin.

Esteettömyydestä on Suomessa keskusteltu Suomessa jo 1970-luvulla, silti sen toteutuminen kattavasti hakee vielä muotoaan. Pelkkien vähimmäisvaatimusten toteutuminen ei varmista yhdenvertaisuuden toteutumista. Esteettömyyden tarve on sidoksissa toimintaan, joten esteettömyyteen ei ole patenttiratkaisua, joka toimisi kaikissa tilanteissa. Aivan sama tilanne kuin arkkitehtuurissa tai monessa muussakin asiassa yleensäkin, sama ratkaisu ei sovi kaikkialle.

Esteettömyys arkkitehtuurissa

Esteettömyyden toteutuminen edellyttää sen huomioimista rakentamisen pitkässä ketjussa aina kaavoituksesta rakennussuunnittelun yksityiskohtia myöten. Suunnittelussa tehdyt valinnat heijastelevat arvomaailmaamme. Esteettömät ratkaisut eivät aina ole esteellisiä kalliimpia, ja toisaalta niistä aiheutuvat hyödyt eivät välttämättä ole näytettävissä selkeinä euroina taloudellisissa laskelmissa. Niillä on kuitenkin pelkässä rahassa mittaamaton arvo: esteettömyys toteuttaa ihmisten yhdenvertaisuutta.

Esteettömyys on parhaimmillaan oikeastaan näkymätöntä. Tilojen mitoitus mahdollistaa toimimisen, materiaalivaihdokset ohjaavat suunnistautumista ja tummuuskontrastit helpottavat tilan hahmottamista. Rakennus muuntuu käyttäjiensä tarpeiden mukaan eikä käyttäjien tarvitse sopeuttaa toimintaansa rakennuksen ehdoilla – tai jättää jopa jotain tekemättä. Esteettömyyden huomaa oikeastaan vasta silloin, kun se puuttuu.

Hyvä rakennettu ympäristö ja arkkitehtuuri huomioivat aina myös esteettömyyden. Esteettömyydessä tavoitteena ei ole ympäristön räätälöinti erityisryhmille vaan se, että yhteinen ympäristömme toimii mahdollisimman hyvin, mahdollisimman monelle, erilaisissa tilanteissa. Kun puhutaan esteettömyydestä, ensimmäinen mielleyhtymä on usein pyörätuoli ja liikkumisen mahdollisuudet. Yhtä lailla kyse on kuitenkin toimimisen mahdollisuuksista lapsille tai ikääntyneille, sokeille tai kuulovammaisille – kaikille.

Ympäristö kaikille

Suunnittelussa esteettömyys konkretisoituu usein tilojen mitoituksen osalta pyörätuolin käytön mahdollistamisena. Vapaa tila merkitään piirustuksiin niin sanottuna pyörätuolin pyörähdysympyränä. Mikäli toimiminen on mahdollista pyörätuolilla, katsotaan tilan mahdollistavan toimimisen myös muuten, esimerkiksi pienten lasten kanssa. Esteettömyys on kuitenkin paljon enemmän kuin pyörätuolin käytön mahdollistamista.

Esteettömyydessä ei ole kyse ainoastaan liikkumisen helppoudesta vaan myös hyvistä näkemisen ja kuuntelun olosuhteista sekä tilojen helposta ymmärrettävyydestä; tilat kertovat, miten niissä tulee toimia, mitä niissä tehdään ja minne pitää mennä. Vieraassa ympäristössä on joskus hankala löytää perille haluamaansa paikkaan, jos opasteita ei ole, eikä ympäristö johdattele kulkua tai ovet eivät viesti niiden takana olevien tilojen käyttötarkoituksesta. Myös opasteissa on kyse esteettömyydestä ja tilan hahmottamisesta.

Väestön ikääntymisen myötä esteettömyys on noussut keskustelun aiheeksi aiempaa useammin, eikä ainoastaan rakennetun ympäristön puutteiden osalta. Joskus tuntuu, että esteettömyydestä on tullut trendi, asia josta kaikki puhuvat. Puheet eivät kuitenkaan konkretisoidu toteutuksessa. Sosiaalisesti kestävään kehitykseen pyritään, mutta kukaan ei vain oikein tunnu tietävän, miten se käytännössä toteutetaan.

Me – ja ne muut

Liikkumis- ja toimimisesteisiä ei perinteisesti ole ajateltu esimerkiksi luontoreittien käyttäjinä. Ei siksi, eivätkö he itse itsensä sellaisina näkisi ja haluaisi käyttää luontoreittejä itsekseen tai osana ryhmää, vaan siksi, että perinteiset pitkospuut ovat olleet monelle käyttäjälle suoranainen este. Kun perinteisten pitkospuiden sijaan tehdään leveä lankkupolku, tarjotaan mahdollisuuksia merkittävästi laajemmalle ryhmälle, ei ainoastaan liikkumis- ja toimimisesteisille. Esteettömyys hyödyttää tällöin myös niitä, joille se ei ole välttämätön edellytys.

Lammassaaren pitkospolku on erinomaisen esimerkki esteettömästi toteutetusta luontoreitistä. Sen suosio perustuu paljolti siihen, että se on helposti kaikkien käytettävissä ja reitillä on huomioitu niin ohittaminen kuin mahdollisuudet ympäröivän luonnon seuraamiseen ja lintubongaukseen. Se ei siis ole vain esteetön kulkureitti, vaan ennen kaikkea mahdollisuus päästä luonnon keskelle.

Esteettömyys suunnitteluprosessissa

Kun esteettömyys on yksi suunnittelun lähtökohta, se kulkee mukana kaikissa käänteissä. Esteettömyys ei kuitenkaan synny itsestään. Se jää helposti niin teknisten ratkaisujen kuin näyttävän arkkitehtuurin tavoittelun jalkoihin. Ei siis riitä, että se mainitaan juhlavasti tavoitteiden asettelussa, vaan esteettömyyden tulee säilyä kantavana ajatuksena koko suunnitteluprosessin ja toteutuksen läpi. Suunnitteluun ja toteutukseen tulee varata aikaa, osaamista ja riittävät resurssit. Hyvät ratkaisut eivät yleensä synny hetkessä – ei arkkitehtuurissa eikä esteettömyydessä.

Oodista haluttiin tehdä kirjasto kaikille. Sen suunnittelussa huomioitiin esteettömyys alusta lähtien ja käyttäjät ovat vaikuttaneet suunnitteluun koko prosessin ajan. Oodissa esteettömyys sulautuu osaksi arkkitehtuuria ja rakennuksen toiminnallista kokonaisuutta.

Esteettömyyden toteutuminen tulee varmistaa yhä uudelleen suunnitelmien muuttuessa, koko suunnitteluprosessin ajan. Esteettömyys ei myöskään ole valmis silloin, kun rakennus otetaan käyttöön. Vasta käyttäjät ja muuttuvat tarpeet määrittelevät esteettömyyden toteutuksen onnistumisen. Joskus huolellisesti suunnitellut ratkaisut, kuten esteettömät kulkuväylät ja lattiaopasteet menettävät merkityksenä, kun liian kapeat turvaportit tai kuramatot estävät niiden esteettömän käytön.

Tilaa elämiselle

Asuminen on perustarve eikä esteettömyyden toteutumista asumisessa voida jättää vain ns. erityiskohteisiin, kuten palvelu- ja senioriasumiseen, joiden kohdalla kuitenkin tavallisesti puhutaan erityistarpeista ja erityisasumisesta. Asumisen on huomioitava myös erilaiset elämäntilanteet ja ihmisten erilaiset tarpeet, ja asumisen esteettömyys antaa mahdollisuuden näihin reagoimiseen ja asumisen sopeuttamiseen muuttuviin tilanteisiin.

Rakentamisessa vallalla oleva tilatehokkuuden tavoittelu vaikuttaa myös esteettömyysratkaisuihin. Vähimmäisvaatimukset säätelevät asunnon eteis-, keittiö- ja wc- sekä pesutilojen esteettömyydestä, mutta jääkö asuinhuoneissa tilaa elämiselle? Tarvitsemme erilaisia asuntoja, mutta asunnon pienuus ei saisi olla synonyymi ahtaudelle. Pelkkä asunnon hyvä sijainti ei riitä, jos elämäntilanne muuttuu eikä asunto joustakaan uusiin tarpeisiin ja elämä asunnossa ei onnistu.

Pientaloissa, joissa velvoitteita esteettömyyden toteuttamiseen on vähiten, ratkaisujen toteutuminen jää paljolti rakennuttajan tahtotilan varaan. Esteettömyys on yleensä suunnittelun lähtökohta vain tilanteissa, joissa se on asukkaalle välttämättömyys. Vallalla on edelleen ajatus, ettei esteettömyys koskisi kaikkia tai ettei siihen edes tarvitsisi varautua. Tarvitsemme lisää hyviä esimerkkejä esteettömistä ratkaisuista, jotta ne nähdään kaikille soveltuvina.

Tasapainoilua säilyttämisen ja uudistamisen välillä

Korjausrakentamisessa vaihtoehtoja esteettömyyden toteuttamiseksi on usein uudisrakentamista vähemmän. Pitääkö kaikkialle edes päästä, on kysymys, joka esitetään varsin usein. Sen sijaan pitäisi ehkä miettiä, miksi pitäisi rajoittaa ja millä oikeudella rajoitetaan.

Velvoitteet esteettömyyden parantamiseksi koskevat tilanteita, jossa ne ovat yhdenvertaisuuden toteuttamiseksi erityisen tarpeen tai joissa siitä ei aiheudu merkittäviä lisäkustannuksia. Lisäksi esteettömyyden parantamisen tulee olla tarkoituksenmukaista. Tarkoituksenmukaisuutta arvioitaessa tarkastellaan yhdenvertaisuuden toteutumisen lisäksi myös rakennuksen ominaisuuksia, esimerkiksi rakennushistoriallista arvoa.

Esteettömyyden edistäminen ja rakennussuojelu eivät ole toistensa vastakohtia vaan näkemyksiä, jotka ovat yhdistettävissä hyvällä suunnittelulla. Niiden arvojen, joita halutaan suojella, tulisi välittyä myös kaikille, ja sanotaanhan myös, että käyttö on rakennuksen parasta suojelua.

Mutta minkälaisen viestin antaa arvorakennus, jonne ei pääse? Tai minkälaisen ensivaikutelman tarjoaa rakennus, jonne osa käyttäjistä joutuu kulkemaan takaovesta? Enkä tarkoita nyt niitä hyviä ”takaoviratkaisuja”, joista on muodostunut lisäarvo kaikille käyttäjille, sillä niitäkin on olemassa.

Katse tulevaisuuteen

Mitä haluaisin tulevaisuuden ympäristöiltä? Tiloja, jotka tarjoavat mahdollisuuksia sen sijaan, että ne erottelevat käyttäjiä toimintakyvyn tai muun yksittäisen ominaisuuden mukaan. Rohkeita avauksia ja uusia ideoita. Mutta tämä edellyttää myös rohkeutta tarkastella esteettömyyttä uudella tavalla – nähdä se mahdollisuutena eikä rajoitteena.

Meillä on kuitenkin jo käytettävissä paljon hyviä ratkaisuja yhdenvertaisuuden mahdollistamiseksi rakennetussa ympäristössä. Ja – mikä parasta – on myös paljon suunnittelijoita, joille yhdenvertaisuuden toteuttaminen suunnitteluratkaisujen kautta on jo itsestäänselvyys.

Niina Kilpelä työskentelee ympäristöministeriön yliarkkitehtina, vastuualueenaan rakennetun ympäristön esteettömyyteen liittyvät asiat. Kilpelä on työskennellyt lähes koko työuransa ajan esteettömyysasioiden parissa, aiemmin mm. esteettömyysasiantuntijana vammais- ja ihmisoikeusjärjestöissä, ja laatinut esteettömyyskartoituksia sekä toimittanut esteettömyysoppaita. Kilpelä on valmistunut arkkitehdiksi Tampereen teknillisestä yliopistosta vuonna 2005.

Tämä artikkeli on julkaistu aiemmin englanninkielisenä teoksessa Finnish Architecture – Biennial Review 2020 (AAF, MFA & SAFA, 2020). Arkkitehtuurin monet tarinat -verkkojulkaisussa esitellään ja pohditaan Arkkitehtuurimuseossa vuosina 2021–2023 toteutettua hanketta. Työryhmässä mukana olleet museolaiset avaavat hankkeen taustoja ja kulkua sekä reflektoivat oppimaansa. Vierailevien kirjoittajien tekstit arvioivat hanketta ja laajentavat sen näkökulmia.