Podcast: Arkkitehtuuri kuuluu kaikille

Arkkitehtuuri kuuluu kaikille -podcast
Keskustelu 1
Kesto: 00:39:17

[recording starts]

Intro [00:00:09]: Arkkitehtuuri kuuluu kaikille on podcast sarja, jossa keskustellaan arkkitehtuurin ilmiöistä sekä vallasta ja vaikuttamisesta rakennetussa ympäristössä. Jokaiseen jaksoon Arkkitehtuurimuseo on kutsunut vieraiksi asiantuntijoita, joiden näkökulmat ja kokemukset rikastuttavat museossa kerrottuja tarinoita.

Haastattelija 1 [00:00:36]: Hei! Minä olen Joona Rantasalo Arkkitehtuurimuseon kokoelma-amanuenssi. Tällä kertaa Arkkitehtuuri kuuluu kaikille -podcastissa keskustellaan asunnottomuudesta ja sitä liippaavista kysymyksistä, kuten vaikkapa kohtuuhintaisesta asumisesta. Minun kanssa juttelemassa ovat Vailla vakinaista asuntoa ry:n järjestössuunnittelija Vlada Petrovskaja ja Y-säätiön toimitusjohtaja Teija Ojankoski. Tervetuloa! Ihan näin alkuun pyytäisin, että esittelisitte vielä itsenne ja lyhyesti kertoisitte teidän organisaatioista ja siitä työstä, mitä te teette.

Puhuja 1 [00:01:17]: Hei! Kiitos kutsusta. Mun nimi on Vlada Petrovskaja ja oon vuodesta 2014 toiminut Vailla vakinaista asuntoa ry:ssä erilaisissa tehtävissä. Viimeisimpänä sitten järjestösuunnittelijan roolissa. Vailla vaikinaista asuntoa ry on vuonna -86 perustettu järjestö, ja sen perustamisen taustalla seisoo kaksi asunnottomuutta kokevaa ihmistä, jotka sillon kokivat, ettei heidän elämäntilanteensa tule nähdyksi esimerkiksi päätöksenteossa. Ja siitä lähtien osallisuus, osallistuminen, kansalaisaktivismi ja kaikki tän tyyppiset kysymykset ovat olleet järjestömme pohjalla. Tänä päivänä järjestö tuottaa matalan kynnyksen palveluita ihmisille, joilla ei ole muita paikkoja, mihin mennä esimerkiksi arkipäivisin, mutta myös tuottaa erilaisia asumispalveluita, kuten asumisyksikkötoimintaa ja tilapäismajoitusta.

Haastattelija 1 [00:02:18]: No niin, ja Teija ole hyvä.

Puhuja 2 [00:02:21]: Kiitos kutsusta. Teija Ojankoski, tällä hetkellä Y-säätiön toimitusjohtajana. Taustalla mulla on 12 vuotta toimitusjohtajuutta Vantaan kaupungin omistamassa VAV-konsernissa, joka on vuokrataloyhtiö, johon kuuluu myös palveluasumista ja asunnottomuustyötä. Y-säätiö on perustettu samoihin aikoihin kuin Vailla vakinaista asuntoa ry. Säätiö perustettiin vuonna -85 myös siitä syystä, kun vuonna -86 oli tiedossa, et se tulee olemaan YK:n asunnottomuus -vuosi, sillonhan asunnottomuus oli Suomessa aika ikävällä tolalla, yli 20 000 asunnotonta arvioidusti. Sillon suuret kaupungit ja isot järjestöt perustivat Y-säätiön hankkiakseen asuntoja asunnottomille ja antaakseen sitten tukea heidän elämänsä kohentumiselle. Ja Y-säätiö on kasvanu siten, et tällä hetkellä sillä on asuntoja 18 000 kappaletta, eli me ollaan Suomen neljänneksi suurin vuokra-asuntotoimija tällä hetkellä, ja meidän missio on poistaa Suomesta asunnottomuus. Asunto ensin -periaate on siinä yks keskeinen malli, ja se on kansainvälisestikin osoittanut toimivuutensa, et se on ollu oikeestaan ainoa tapa puuttua asunnottomuuteen ja saada hyviä tuloksia.

Haastattelija 1 [00:04:06]: Mainiota. Kiva, että olette täällä tänään. Nyt kun me ollaan täällä Arkkitehtuurimuseossa, niin tietysti mua kiinnostas kuulla, minkälainen teidän oma suhde arkkitehtuuriin on. Ajatteletteko itseänne lähinnä sen käyttäjänä, vai tuleeko siihen liittyviä kysymyksiä vastaan työssä tai vaikka vapaa-ajalla jotenkin?

Puhuja 1 [00:04:30]: Tietysti sosiaalialalle siirtyessäni suhde ympäristöön on muuttunu tai sanotaanko värittyny toisella tapaa. Sen lisäksi, että mä itse nautin arkkitehtuurista ja havainnoin tosi paljon ympäristöä, niin siihen on tullu tietynlainen näkökulma, joka tulee siitä asunnottomuuden kokemisesta. Ja nimenomaan julkisen tilan käyttökapasiteetista, kuinka julkinen tila toimii, kuinka sitä suunnitellaan eri väestöryhmiä huomioon ottaen. Nää kysymykset kiinnostaa mua ihan jopa työelämässä, mutta tietysti siinä omassakin elämässäni hyvin paljon. Olen molempia.

Puhuja 2 [00:05:14]: Kun itse olen taustaltani kaupunkimaantieteilijä, niin arkkitehtuurin olemus on siinä isossa roolissa. Ja tietysti eri työtehtävien kautta ja henkilökohtasten kokemusten kautta sitä katsoo aina vähän eri perspektiivistä, mut se on aina läsnä. Se, mikä on tässä iän myötä ymmärtäny vielä enemmän, ja tän työkokemuksen kautta, kuinka iso merkitys sillä on ihmisen hyvinvoinnille, ja sen identiteetin kokemukselle, mutta myös sen yhteisön toimivuudelle.

Haastattelija 1 [00:05:58]: Niin, tosiaan rakennettu ympäristö on tommonen aarreaitta, josta voi lukea hyvinki paljon yhteiskunnan muuttumisesta ja kehittymisestä. Siinä on just se hyvä puoli arkkitehtuurissa, et sitä ei pääse pakoon. Voihan se olla jonkun mielestä huonokin puoli, mutta joka tapauksessa ydinnäyttely, jonka nimi on Arkkitehtuurimme vuosikymmenet. Siinä on pyritty kertomaan tosi semmosessa pienessä tiukassa pähkinänkuoressa suomalaisen arkkitehtuurin ja yhteiskunnan historiaa aina tuolta 1900-luvun alusta 70-luvun lopulle. Me on täällä nyt yhdessä pohdittu sitä, että kenen tai keiden tarina näyttelyssä on keskiössä, kenen taas sitten ei. Teillä on ollu mahollisuus vähän tutustua tuohon meidän näyttelyyn, mitä ajatuksia teille jäi? Kenen tarinan te haluasitte siellä nähdä?

Puhuja 1 [00:07:03]: Se, mikä pisti silmään, se keskittyminen on kuitenkin sellasessa tuottavassa luokassa, jos mietitään väestöryhmiä, niiden osallisuutta. Se kuvastaa pitkälti aktiivisen kansalaisen elämää, ja vaikuttamismahdollisuudet näkyy muun muassa siinä, miten näyttely tuo esille ihmisen ja ympäristön reflektoinnin. Se, mikä jäi uupumaan, niin nimenomaan asunnottomuuden kokeminen, eli kun puhutaan näyttelyssä esimerkiksi asuntopulasta, niin se on vain yksi ja ainoa näkökulma, mutta se kokeminen, miltä se asunnottomuus on koettu tiettynä aikana, niin se jäi vähän uupumaan. Ja toinen näkökulma, mitä olisin ehkä halunnu nähdä, esteettömyyden kehittyminen ottaen huomioon nimenomaan kaikkia väestöryhmiä.

Haastattelija 1 [00:07:55]: Joo, tottahan se tosiaan on, että paljon rajausta on pitänyt aikanaan tehdä. Totta. Nyt meillä on hyvä sauma tässä paikata näitä puuttuvia teemoja. Tunnistitteko tuolta näyttelystä joitakin sellasia rakennuksia, jotka on teille itselle tai asunnottomille ihmisille jollakin tavalla merkityksellisiä? Ja toisaalta jos sieltä ei sellaisia löytynyt, osaisitteks te nimetä jonkin sellasen rakennuksen tai rakennetun ympäristön, jolla sitten olis tämmöstä merkitystä?

Puhuja 2 [00:08:33]: Mä sanoisin, että tämmönen niin sanotusti julkinen tila on aina se, johon pitäisi kaikkien meidän mahtua. Sieltä tulee tämän päivän julkiset tilat on kauppakeskukset ja muut tällaiset, niin ne on sellasia, joiden pitäis sallia myös asunnottomien… Oon taipuvainen ajattelemaan, että asunnottomien identiteetti on vahvasti vaillinainen siitä syystä, että semmonen luontanen paikka, oma paikka, puuttuu, ja se on oma koti, oma yksityinen tila puuttuu, niin se sitten vaikuttaa siihen, että on pakotettu olemaan, käyttämään sitä julkista tilaa. Tuossa näyttelyssä nousi esiin kyllä sitten näitä julkisia tiloja.

Haastattelija 1 [00:09:20]: Vlada, mitä ajatuksia sinulla? Nousiko sieltä joku sellanen merkittävä kohde?

Puhuja 1 [00:09:28]: En huomannu mitään sellaista yksittäistä kohdetta, jolla olis ollu joku suuri merkitys. Ajattelet, että tän tyyppisiä kohteita voisi, jos tarkastellaan asunnottomuuden historiaa ja asunnottomuutta muun muassa Helsingissä, kuten Teija mainitsi, julkisista tiloista esimerkkinä asemat, eli rautatieasema nämä bussiterminaalit, ne on hyvin keskeisiä, jos tarkastellaan vaikka muuttoliikettä muualta Suomeen sitten muuttaneita ihmisiä tai muilta paikkakunnilta Helsinkiin tulevia tai isompiin kaupunkeihin, niiden merkitys on ollut valtava. Helsingissä kun nimenomaan ollaan, niin tulee mieleen entisten makasiinien merkitys asunnottomuutta kokevien ihmisten elämässä, sen koko historian, mitä se on ollut tuossa Rautatientorin torin kupeessa, se olisi ollu, ei pelkästään asunnottomuus-näkökulmasta tärkeä, mutta ylipäätään kansalaisten tämmöinen merkittävä paikka, joka sallii toisenlaista osallisuutta ja toimijuutta, ja oli semmonen hyvin autonominen. Siinä mielessä siellä syntyi myös hyvin paljon ideoita, että se oli idearikas tuottoisa paikka, joka tarkasteli kaupungin julkisen tilan käyttöä eri näkökulmasta, toi ikään kuin ne toisenlaiset tarpeet ei-tuottavan yhteiskunnan tarpeet vaan nimenomaan heidän tarpeet, jotka ovat olleet usein historiassa hyvin piilossa.

Podcast-ääni [00:11:09]: Arkkitehtuuri kuuluu kaikille.

Haastattelija 1 [00:11:15]: Tästä, mitä sanoit päästään kätevästi keskustelemaan vähän osallisuudesta. On mietitty täällä museolla sitä, ketkä ylipäänsä voi osallistua meidän yhteisten ympäristöjen suunnitteluun ja millä tavalla, ja miten tätä osallisuutta voitais parantaa. Miten te näette, että asunnottomia ihmisiä voitais kuulla kaupunkisuunnittelussa ja sitä kautta ehkä vähentää asunnottomuutta entistä paremmin? Tai onks tämmöstä toimintaa tai vaikuttamista tähän liittyen ollu Suomessa?

Puhuja 2 [00:12:03]: Sillä tutkimusten on sen perusidentiteetin, henkilökohtasen identiteetin kautta aika suuri merkitys sille, että miten sä siinä ympäristössä koet toimivas ja kuulua siihen yhteisöön. Sillon ennemminkin mä lähtisin sen yksityisen kautta lähestymään ja ennemminkin niin, että jos vetää vähän mutkia suoriks, niin todella tärkeetä tarjota erilaisia monipuolisia asuntoja asuntoympäristöjä ja nimenomaan kohtuuhintaista asumista ihmisille, joiden varat eivät riitä sitten kalliiseen ympäristöön. Mä nään, et se on se lähestymistapa, jolla sitten voidaan parhaiten ottaa huomioon sitten nää ihmiset, eli tarjota se kohtuuhintasen asumisen mahdollisuus, jota kautta syntyy se osallisuus siihen kaupunkiympäristöön.

Puhuja 1 [00:13:04]: Kiitos Teija, äärettömän tärkeän huomion nostit esille. Tää tuntuukin jopa absurdilta, vähintään ristiriitaiselta ajatella, että me tarvitaan nimenomaan asunnottomuutta kokeville erilaista kaupunkisuunnittelua sen sijaan, että me nähtäis, että kaikille pitäis tarjota ne puitteet voidaakseen olla osallistuva ja aktiivinen kansalainen. Tähän on tosi helppoa yhtyä tähän Teijan mielipiteeseen siinä määrin. Se, mitä mä ajattelen, valitettavasti me nähdään, että asunnottomuus ei ihan hetkessä poistu, sen vuoksi meidän kuitenkin tulisi kuulla ihmisten tarpeet. Ne tarpeet kaupunkisuunnittelua ajatelleen ovat inhimillinen turvallisuus, mahdollisuus kulkea esteettä paikasta toiseen, mahdollisuus kulkea julkisessa tilassa vailla mitään ongelmia tai haasteita ylipäätään, ja on tosi tärkeetä, me voidaan kaikissa palveluissa esimerkiksi taata se mahdollisuus, että asunnottomuutta kokeva ihminen voi vaikuttaa siihen palvelun sijaintiin, siihen, miten saavutettava se on se palvelu, onko se missä kohti kaupunkia se palvelua, onko se jossain syrjäseudulla vai voiko sinne päästä esimerkiksi metrolla helposti. Tän tyyppisissä asioissa tulisi ehdottomasti kuulla nimenomaan niitä palveluita käyttäviä ihmisiä, eli asunnottomuutta kokevia ihmisiä.

Haastattelija 1 [00:14:47]: Tästä päästään sitten itse asiassa osallistamisen menetelmiin, esimerkiksi on tämmönen osallistuvan budjetoinnin malli olemassa, joka siis on toimintatapa, jossa asukkaat otetaan mukaan keskustelemaan, suunnittelemaan, päättämäänkin yhteisten verovarojen käytöstä. Tätä voi tehdä hyvin monella tavalla ja todella pienissä, mutta toisaalta isoissakin asioissa. Esimerkiksi Helsingissä on tämmöinen Oma Stadi ollut vuoden-parin takaa, jossa ihmiset on voineet äänestää asioista, vaikka puiden istutuksista tai paremmista roskiksista alkaen, ehdottaa omia ajatuksiaan. Mitä te ajattelette tän osallistavan budjetoinnin mallista, sen toimivuudesta tällä hetkellä? Onko siinä jotakin sellasta asunnottomuuteen, sen vähentämiseen liittyvää?

Puhuja 1 [00:15:56]: Se on hyvä palvelemaan heitä, joiden elämässä on kaikki lähtökohdat kunnossa, jolloin arki pelaa ja on tavallaan tilaa keskittyä kaupunkikehittymiseen, sanoittaa niitä omia tarpeita, miettiä tulevaisuutta, ja sitä, minkälaisen kaupungin näkee parin vuoden päästä. Sen tyyppiset kohderyhmät, kuten vaikkapa asunnottomuutta kokevat, siihen arkeen ei varsinaisesti mahdu kauheesti visiointia, koska se arjesta huolehtiminen on ensisijainen asia. Ja tän tyyppiä väestöryhmiä on hyvin paljon erilaisia. Me nähdään, että idea on loistava, mutta jotta se kohtaisi kaikkia kaupunkilaisia yhdenvertaisesti, siinä on vielä aika monta askelta otettavana eteenpäin.

Haastattelija 1 [00:16:47]: Eli vaarana on taas sitten, että tää jää näitten aktiivisten toimintakykyisten yhteiskunnan rakentajien asiaksi ikään kuin?

Puhuja 1 [00:16:56]: Kyllä. Mun mielestä se on yksi mahtavimmista demokratiaa edistävistä toimintamalleista näin ideatasolla, mutta se toteutustapa viittaisi vahvasti siihen, että tää kyseinen demokratiamalli jää vähemmistön demokratiaksi, ja se vähemmistö on nimenomaan se toimiva, osallistuva ja hyvin elämässään pärjäävä ryhmä.

Puhuja 2 [00:17:27]: Itse sanoisin oman aikasemman tutkimustaustani perusteella… Nostan tässä esiin tämän näkökulman, että viherympäristön merkitys on todella suuri asuinalueella viihtymiselle ja ylipäänsä sen kaupunkiympäristön miellyttäväks kokemiselle. Minun mielestä sekin on sellainen tärkee seikka, koska tän tyyppinen vihreä kaupunkiympäristö tuo sitä arjen estetiikkaa, se tuo hyvinvointia, mutta se tuo myös mahdollisuuksia niille, joille jonkinnäköistä suojaa mahdollisesti puiden alle ja tän tyyppisiä, sitten kun ei pääse sateelta suojaan tai haetaan varjopaikkaa tai muuta tällaista näin, ne antaa myös sellaiseen mahdollisuuden.

Haastattelija 1 [00:18:24]: Pureudutaan sitten vähän syvemmälle vielä asunnottomuuden historiaan, nykyisyyteen, ja sitten vähän tulevaisuuteenkin. Asunnottomuutta on Suomessa ollu läpi historian paljonkin niin kuin totesitte tuossa, ja sitä sivutaan siis osin myös tuossa meidän näyttelyssä tosin lähinnä ehkä evakkojen asuttamisen yhteydessä. Eritoten, kun jo huomasitte, asuntopula ja ehkä asumisolot oli tuolla enemmän sitten keskiössä. Millanen asunnottomuuden historia on Suomessa vaikka 1900-luvulla? Tämmönen hyvin suppea kysymys nyt tässä. Tietysti teidän omilla organisaatioilla on tässä historiassa myös paikka siellä 80-luvulla. Onko se sellaista heräämisen aikaa, että on perustettu järjestöjä ja säätiöitä, jotka tarttuvat tähän ongelmaan? Miten asunnottomuutta on aiemmin hoidettu sitä ennen?

Puhuja 2 [00:19:38]: Ehkä on syytä mainita, että ehkä taitekohdat on olleet sodat. Rakennuksia hävis paljon, sotien jälkeinen väestönkasvu oli iso, Suomeen tuli 400 000 siirtokarjalaista, niin se asuntopula oli huutava. Meillä on järjestöjä toiminu tuolla kentällä, mutta sitten, kun meillä semmonen modernistinen käsitys ja sosiaaliturva kehittyi, niin taitekohtana oli se 80-luvun puoliväli, jollon me oltiin taloudellisesti Suomi aika hyvässä tilanteessa, ja sillon perustettiin näitä järjestöjä, kuten meidän edustamat taustayhteisöt, sillon oli tämmönen käänteentekevä muutos tuli tähän asunnottomuuden käsittämiseen, ja miten siihen ruvettiin puuttumaan. Ruvettiin tarjoomaan enemmän sitä taloudellista, mutta myös sitten sitä sosiaalista tukea.
Tutkimuskin lisääntyi eli tieto lisääntyi paljon, ja asunnottomuutta ei enää pidetty enää pelkästään yksilön omana syynä. Ja tämä lähestymistapa on ollu ehkä semmonen merkityksellisin tässä, miten sitä asunnottomuutta on lähdetty hoitamaan. Ja kun tultiin sitten tuonne 2000-luvun alkuvuosiin, niin siellä sitten Suomessa oikeestaan suhteellisen samoihin aikoihin kuin Yhdysvalloissa keksittiin tai oivallettiin tämä asunto ensin -periaate. Ensin tarjotaan asunto, ja sitten, kun ihmisellä on asunto, niin ruvetaan ratkaseen niitä ongelmia. Suomi on 30 vuoden aikana onnistunu ainoona Euroopan maana vähentämään asunnottomuutta. Jos sillon vuonna -87, kun ensimmäistä kertaa ruvettiin tilastoimaan asunnottomuutta Suomessa, ja sillon
niit oli noin 20 000, niin nyt tuoreimmat tilastot kertoo, että asunnottomia on Suomessa tällä hetkellä alle 4 000. Siinäkin on tuo määrä liikaa, mutta se kertoo kuitenkin siitä, että ollaan onnistuttu myös tässä työssä.

Haastattelija 1 [00:22:18]: Eli jotakin on tehty oikein. Vlada, mitä sä haluaisit nostaa asunnottomuuden historiasta Suomessa?

Puhuja 1 [00:22:26]: Se, mille mun mielestä on tärkeetä antaa tunnustusta, että sillon 2000-luvun alkupuolella ja jo 80-luvulla, kun ruvettiin voimakkaammin tarttumaan tähän asunnottomuuden hoitoon, ja myöhemmin sen poistamiseen, niin meillä on ollu siitä poliittinen yksimielisyys täs yhteiskunnassa. Ja se on suhteellisen poikkeuksellista, että täällä on ollut noin kahdeksan hallitusta peräjälkeen, jolla on ollu asunnottomuuden vähentämis- tai poistamisohjelma. Kaikki puolueet ovat olleet niiden takana. Ja kansainvälisesti tarkastellen tää on aina vähän semmonen ihmetyksen aihe, mutta myös ihailun aihe, ja mun täytyy sanoo, että ehkä siellä taustalla on se, että me Suomessa ollaan jouduttu tämmösii isoja muutoksia, isoja väestöryhmiä asuttamaan sillon sodan jälkeen, niin ymmärretään se asunnon merkitys. Kaupunkikuvallisesti ja myös tässä voi viitata myös tähän arkkitehtoniseen ympäristöön sillä tavalla, kun tää asunto ensin -periaate otettiin käyttöön, niin siihen liittyy se, että luovutaan näistä tilapäissuojista, eli tavoitteena on se pysyvä vuokrasuhde. Sitä kautta on näitä tilapäisiä suojia purettu ja tehty näistä niin kutsutuista entisistä asuntoloista pysyvän asumisen yksikköjä.

Haastattelija 1 [00:24:09]: Mainittiin äsken tuossa nimby-ilmiö, eli englannin kielestä not in my backyard ei minun takapihalleni. Se tarkottaa sitä, että vastustetaan esimerkiksi tuettua asumista vaikka vammaisten ihmisten ihmisten asumista naapurustossa. Välillä kuulee hyvinkin erikoisia perusteita, että miksi tämä ei käy ja hyvinkin kylmää sellasta, että oman asunnon arvo laskee tai invataksien jatkuva liikenne häiritsee tai jotain tällaista. Miten paljon te törmäätte omassa työssänne tämmöiseen? Miten sitä vastaan voisi taistella?

Puhuja 1 [00:24:57]: Ensisijaisesti me nähdään se tietysti julkisessa keskustelussa siitä, missä esimerkiksi palvelun tulisi olla. Onko se Sörnäisten metroaseman lähettyvillä vai ajatteleeko naapurusto, että sen kuuluisi olla jossain pidemmällä. Tää on hyvin ongelmallinen, koska siirtämällä palveluita muualle, me emme kuitenkaan pysty siirtämään ihmisiä pois. Me emme pysty rajaamaan heidän olemassaoloa joltain tietyltä alueelta. Se olisi lainvastaista peräti. Tää on hyvin yleistä ja hyvin surullista, koska niin kauan kun valtaa jakaantuu epäoikeudenmukaisesti, kun ajetaan ihmisille tietynlaisia oikeuksia käyttää julkista tilaa ja evätään se toiselta ryhmältä. Se ilmiö ei koskaan tule poistumaan, vaan siihen tulee erilaisia haitallisia seurannaisvaikutuksia, ne kantautuu ympäristöön. On todella surullista huomata, miten tavallaan toisinnetaan tietynnäköisiä, tietyllä tavalla kuulostavia ihmisiä muualla, se on hyvin epämiellyttävä ilmiö. Samalla, kun käydään tämmöistä keskustelua, niin me nähdään tosi paljon kannatusta. Me nähdään naapuruston välistä vuoropuhelua, kun toiset ovat taas toista mieltä, ja toivottavat tervetulleeksi ja auttavat itse asiassa hyvin paljon, vaikkapa tämmösen miellyttävän, hyvän, positiivisen mielikuvan levittämisessä ja auttavat esimerkiksi kävijöitä ikään kuin tulemaan nähdyksi positiivisella tavalla erilaisissa ympäristöissä.

Haastattelija 1 [00:26:46]: Varsinkin Helsingissä on kovin kallista asua nykyään. Vuokrat on korkeita, ja jos ajattelee, että ostais asunnon, niin neliöhinnatkin ovat aikamoisella tasolla. Kohtuuhintaisesta asumisesta puhutaan koko ajan, ja siit ollaan montaa mieltä Varsinkin eri poliittiset ryhmät on eri mieltä. Jotkut haluais lisätä sitä, jotkut toiset on sitä mieltä, että asuntotuotantoa pitää lisätä ja kyllä markkinat hoitaa tän asian. Mikä teidän näkemys on tästä? Millä tavalla kohtuuhintainen asuminen vaikuttaa asunnottomuuteen?

Puhuja 2 [00:27:29]: Se, mikä toimii, on se, että tuetaan tavalla tai toisella taloudellisesti. Joko se tulee jollakin tavalla sosiaaliturvan kautta tai se tulee sitten suoraan asumistuen kautta. Tänä päivänä hyvin vahva rooli on myös toimeentulotuella suomalaisessa järjestelmässä, mutta myös sit sillä, että sitä itse rakentamista on tuettu tai sitä rahotusta. Vaikka näissä järjestelmissä on aina paljon korjattavaa varmasti ja ajan saatossa ne vähän elää ja jää jälkeen, mut se perusperiaate ei ole lähteny mihinkään, jotta niiden järjestelmien tarkotus on turvata pienitulosten ja vähävaraisten asunnonsaanti. Ja se on aivan keskeinen elementti tän koko yhteiskunnan toimivuuden ja semmosen yhteiskuntarauhan asumisen turvaamisen ja asunnottomuuden ennaltaehkäsyn näkökulmasta.

Puhuja 1 [00:28:33]: Tässä on ehkä hyvä palata hieman taaksepäin, ja kertoa tai todeta, että asunnottomuutta kokevat eivät ole mikään homogeeninen ryhmä. Ja sen vuoksi on nimenomaan tärkeä ottaa tässä tapauksessa muun muassa pienituloiset työssäkäyvät ihmiset tai esimerkiksi taloudet, missä on yksi työssäkäyvä vanhempi ja sitten mahdollisesti lapsia, jollon ne elinkustannukset on sitten eri tavalla mitotettuja. Mikä on tosi olennaista mun mielestä ihan millä tahansa ratkasulla, mutta tähdätä siihen, että vuokrahinta ei nouse muita elinkustannuksia nopeammin.

Podcast-ääni [00:29:07]: Arkkitehtuuri kuuluu kaikille.

Haastattelija 1 [00:29:27]: Usein asunnottomuuden yhteydessä tai arkkitehtuurin näkökulmasta törmää tämmöseen termiin hostile architecture englanninkieliseen termiin, jonka vois ehkä suomentaa vihamieliseksi arkkitehtuuriksi. Se on sellasta tietoista kaupunkisuunnittelua, jossa suunnitellaan julkisia tiloja siten, että siellä ei jonkinlaista epätoivotuksi katsottua käyttäytymistä tapahtuis, sitä estetään tosi konkreettisilla ratkasuilla, esimerkiksi jotain suojaisia tiloja tuolla saatetaan maahan laittaa piikkejä, jottei siinä voi sitten olla tai vaikka nukkua, ja ehkä sellanen tuttu esimerkki vois olla puiston penkki, jossa on keskellä käsinoja sitä varten, että siinä ei voi sitten nukkua tai maata. Onko tämmöstä Suomessa tämmöistä vihamielistä arkkitehtuuria?

Puhuja 1 [00:30:30]: Jos verrattaisiin Pariisiin tai Lontooseen, niin voitaisiin rehellisesti väittää, ettei Suomessa ole vastaavanlaista. Sit, kun siirrytään kuitenkin Suomeen kontekstiin ja julkiseen tilaan, kyllä voidaan havaita, että piirteitä sen kehittymisestä on kyllä havaittavissa. Mainitsemasi penkit on jo nähtävissä aika monessa paikassa tai ylipäätään julkisesta tiloista kaikkien penkkien siirtäminen pois, ettei kellekään jäisi mahdollisuutta viettää pidempää aikaa siellä. On syytä huomioida myös sitä, että jos on mikä tahansa koroke jossain, niin sen pintoihin on lisätty jotain semmosta kaarevuutta, ne on viistopintoja, mihin on voitu laittaa edes matalahko mutta silti tanko, et tavallaan kaikki pinnat ympärillä on ruvettu muotoilemaan sellaisiksi, että se pitkäaikainen istuminen tai löhöttely olis täysin mahdotonta. Yks semmonen erilainen vihamielisen arkkitehtuurin ilmiö on rullaportaiden edessä oleva tanko, joka on turvallisuussyistä varmasti laitettu ensisijaisesti sen vuoksi, ettei äidit menisi rattaiden kanssa niihin rullaportaisiin, koska se on vaarallisesti. Mutta kun asunnottomuuskontekstia tarkastellaan, niin on hyvin paljon nimenomaan katuasunnottomuutta kokevia ihmisiä, joilla on hyvin paljon omaa varallisuutta mukana ja kuljetetaan reilun määrän sitten tavaroita, niin heidän liikkuminen tän tyyppisissä paikoissa on esteellinen nimenomaan tän tyyppisten tankojen vuoksi. Sit mä itse pidän henkilökohtasesti kaikkien suojaisien paikkojen poisottaminen kaupungista eli juuri ne, joita valtaväestö saattaisi kokea turvattomiksi, niin asunnottomuutta kokeva ihminen, joka on pääsääntösesti katuympäristössä liikkuva kokee taas toisin päin turvalliseksi, eli sillon kun ruvetaan valtaväestön näkökulmasta rakentamaan turvallisuutta, samalla otetaan sitä turvallisuuden tunnetta pois asunnottomuutta kokevilta. Sit, mistä puhutaan ehkä vähemmän vihamielisen arkkitehtuurin näkökulmasta, julkisen tilan kaupallistaminen on myös vihamielistä arkkitehtuuria niin kauan, kun sitä julkisen tilan käyttöä kontrolloidaan, otetaan pois, se myös viestii siitä, että kaupunkisuunnittelu on tietyn tyyppistä ja tietylle ryhmälle suunnattua pelkästään.

Haastattelija 1 [00:33:20]: Eli vastakohtana tälle vois olla tämmönen friendly architecture -termi, johon myös törmää, eli ystävällinen arkkitehtuuri, jossa ihmisten ja muiden olentojen tarpeet otetaan paremmin huomioon, että tällaista suunnittelua on olemassa. Oletko sellaseen törmännyt itse tuolla kaupunkitilassa? Joihinkin jännittäviin ratkaisuihin?

Puhuja 2 [00:33:42]: Ja jos ottaa huomioon sen, että yhteiskunnassa väki vanhenee koko ajan, eli meillä on ikääntynyttä ihmistä tuolla kaupunkikuvassa huomattavasti enemmän kuin mitä historiassa koskaan, niin olisi jotenkin ristiriitaista, että me poistettaisiin niitä levähdyspenkkejä, ei jatkettaisikaan esteettömyystyötä. Esteettömyystyö on sellanen, joka varmasti tulee jatkumaan, ja se on kaikkien meidän etu. Sen ympäristön mun mielestä olis hyvä toimia nimenomaan kaikille asiakasryhmille, että jokainen lastenrattaiden kanssa kulkeva huomaa esteelliset paikat ja myös tarvii niitä levähdyspaikkoja pienten lasten kanssa, samoin vanhuksille ja samoin se on sitten, kun ne siellä on, tämmöset muun muassa mä puhun nyt enemmän penkkien puolesta, mutta ne on niitä näkyvimpiä elementtejä kaupunkitilassa. Jos ne sieltä poistetaan sen takia, että me emme halua joitakin ihmisryhmiä siellä nähdä, niin se haitta on paljon laajempi.

Haastattelija 1 [00:34:53]: Sitten vähän tulevaisuutta. Mitä muuta toivoisitte, että arkkitehtuurissa ja kaupunkisuunnittelussa otettaisiin huomioon, jotta asunnottomuus vähenisi ja asunnottomuutta kokevien ihmisten elinolosuhteet olisivat paremmat niin kauan tietysti, kun asunnottomuutta on olemassa?

Puhuja 2 [00:35:14]: Ite henkilökohtasesti toivoisin, että onnistuttaisiin tuottamaan niitä asiakkaiden tarpeisiin vastaavia nimenomaan asunnottomien tarpeisiin vastaavia asuntoja. Suurin osa pystyy asumaan niin sanotuissa tavallisissa vuokra-asunnoissa tai omistusasunnoissa, jossakin vaiheessa muuttaa. Pieni ryhmä tarvitsee sitä erityisasumista. Meillä on vähän ollu semmonen ajatusmaailma tässä vallinnut tukipolitiikassa, pyrittäis lähtökohtasesti pois näistä erityisasumisen yksiköistä, mutta pitkällä aikavälillä nään, että ne on osa tätä kokonaisuutta.

Haastattelija 1 [00:36:00]: Entä Vlada, mitä sinä toivoisit?

Puhuja 1 [00:36:02]: Mä toivoisin, että tulevaisuudessa meidän kaupungit toimisi 15 minuutin periaatteella, että sä pääsisit apteekkiin, kauppaan, sairaanhoidon piiriin tai ihan mihin tahansa sun elämän kannalta olennaiseen paikkaan 15 minuutissa. Se tietysti asettaisi meille valtavasti haasteita, mutta mä uskon, että se palvelisi ihan kaikkia ihmisiä, kaikkia kaupunkilaisia ja myös turisteja. Mä toivoisin, että nähtäisiin kaikkia asunnottomuutta kokevia ihmisiä yksilöinä, ja nähtäisiin niitä moninaisia tarpeita, mitä taustalla on. Mä toivon, että täällä olisi enemmän luontoa, että sitä ei poistettaisi pois, se on äärettömän tärkeä. Tämä olisi kaikin puolin yhdenvertaisuutta edistävä kaupunki, et se oikein kutsuisi, houkuttelisi kaikkia mukaan
toimimaan, että kenenkään ei tarvitsisi enää piiloutua ikään kuin ja saisi olla vapaasti sen kaupunkitilan käyttäjänä.

Haastattelija 1 [00:37:17]: Voiko sitä tämän paremmin sanoa? Kiitos teille tästä keskustelusta. Oli todella ilo, että olitte täällä. Tämä oli ainakin minulle hyvin silmiä avaava. Kiitos.

Puhuja 2 [00:37:29]: Lämmin kiitos. Oli ilo olla mukana.

Puhuja 1 [00:37:31]: Kiitos. Mun huominen kaupunki on sellainen, kun mä astun kadulle ja pystyn esteettömästi kävelemään mihin tahansa. Se on kaupunki, jossa ei syrjitä, se on kaupunki, jossa toteutuu yhdenvertaisuus ja tasa-arvo. Se on kaupunki, jossa kaikki tilat kuuluvat kaikille, vaikka ne olisivat kaupallisia tai julkisia. Se on kaupunki, jossa voi hengittää, koska vihreyttä on niin paljon, että raittiiseen ilmaan voisi jopa tukehtua. Mun tulevaisuuden kaupunki on rajaton esteettisesti ja myös kulun näkökulmasta. Mun tulevaisuuden kaupunki on avoin ja lämpimään syliinsä halaava riippumatta siitä, mistä sä tuut tai mihin sä oot menossa.

Puhuja 1 [00:38:33]: Mun toiveet tulevaisuuden ihanasta asuinympäristöstä on se, että siellä jokaisella ihmisellä on mahdollisuus toteuttaa itseään työssä, harrastuksissa tai muussa elämässään omista lähtökohdistaan ympäristössä, joka elää sopusoinnussa luonnon kanssa, ja ympäristössä, jossa jokaisella ihmisellä on koti.

[recording ends]