Naisena arkkitehdin opinnoissa
Schulmanin opiskeluaika 70-luvun alussa Teknillisessä korkeakoulussa oli yhteiskunnallisen keskustelun ja politisoitumisen vaihetta. Tulevia arkkitehtejä kiinnostivat megastruktuurit, yhdyskuntasuunnittelu ja ”miesiläiset puikot”. Osa arkkitehtuurin opiskelijoista hakeutui yliopistoon opiskelemaan lisäksi myös sosiologiaa kuten Schulmankin, yhden kurssin verran. Hän suoritti myös korkeakoulun ensimmäisen luonnonsuojelun kurssin.
Opettajakunta oli miehiä, ja rakennusalan yleinen ilmapiiri varsin machoilevaa. Naiset hakeutuivat virkatehtäviin ja toimistotöihin, naisten omia suunnittelutoimistoja ei tuohon aikaan ollut muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
”Uskon yleisen kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttaneen siihen, että naisetkin hakeutuivat kaavoituksen piiriin. Mutta on myös mahdollista, että kilpailutyöryhmiin ei pyydetty tyttöjä mukaan. Kilpailuthan olivat tuolloinkin ensiaskel sankariarkkitehdin uralla. Toisaalta monilla naisilla oli vuorossa perheen perustaminen opintojen jälkeen, ja virkauralla tai toimistotyöntekijänä on helpompi yhdistää työ ja perhe-elämä”, Schulman pohtii.
Nyt tilanne on muuttunut, sekä arkkitehtikunta että opiskelijat ovat naisistuneet. Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksen opettajissa, myös professoreissa, on jo paljon naisia, mitä Schulman pitää ilahduttavana kehityksenä.
Kansainvälisyys vei mukanaan
Schulman suuntautui kansainvälisesti jo opintoaikoinaan. Hän harjoitteli kesän brittiläisessä arkkitehtitoimistossa ja teki diplomityönsä Kenian low cost -asumisesta. Hän jopa asui Afrikassa puoli vuotta.
”Se oli liian aikaisin, ei sitä pidetty silloin vielä oikeana arkkitehtuurina”, hän naurahtaa.
Vuosikymmentä myöhemmin tehtiin ekskursioita Afrikkaan, ja monet opiskelijat suuntautuivat tutkimaan ja työskentelemään kehitysmaiden ongelmien ja rakennuskulttuurin parissa. Tämäkin kiinnostus oli kansainvälistä, ja monien kongressien, biennaalien ja tutkimusten aiheena. Kiinnostus perinteisiin rakennustapoihin, läheltä saatavien materiaalien käyttöön ja alkuperäisiin rakennuskulttuureihin länsimaisen rakennusteknologian viemisen sijaan lisääntyi. Tässä vaiheessa Schulmankin oli palannut Suomeen ja oli kehittämässä kansainvälistä opiskelijavaihtoa ja englanninkielistä koulutusta.
Mutta sitä ennen Schulman opiskeli ja työskenteli Yhdysvalloissa. Hän sai Fulbright-stipendin opintoihin Yalen yliopistossa ja jäi maahan työskentelemään opintojen jälkeenkin. Elettiin postimodernistisen arkkitehtuurin ja dekonstruktionismin aikaa. Schulman kertoo, että naiskysymys tuli hänen eteensä aivan odottamattomalla tavalla.
”Yliopistomaailmassa aktiivisella radikaalilla feminismillä oli huomattava vaikutus diskurssiin. Ei puhettakaan, että naisia olisi saanut tytötellä. En myöskään huomannut mies- ja naisarkkitehtien erottelua työelämässä”, Schulman kertoo.
Tämä oli sikäli yllättävä havainto, että Suomessa tasa-arvo oli kuitenkn lainsäädännöllä turvattu paremmin, ja esimerkiksi naiset saivat äänioikeuden huomattavasti aikaisemmin. Mutta Yhdysvaltojen itärannikon yksityiset ”eliittiyliopistot” kuten Yale ovat olleet tasa-arvon uranuurtajia yliopistomaailmassa.
Myös amerikkalainen polku arkkitehtuurin opintoihin saattoi kulkea edeltävien monen vuoden filosofian tai kirjallisuuden opiskelun kautta. Esimerkkeinä Schulman mainitsee Robert Venturin ja Peter Eisenmannin. Schulman ei muuten ole ainoa Yhdysvalloissa pitkään työskennelleistä, joka on huomauttanut tästä erosta yliopistomaailmassa: Suomessa on lainsäädännöllä taattu tasa-arvo, mutta retoriikassa ja palkkauksessa ynnä työnjaossa saatetaan olla jäljessä.
Amerikan vuosina Schulman kiinnostui myös rakennussuojelusta. Hän oli jo Otaniemen opiskeluaikana tutkinut esimerkiksi Chigagon pilvenpiirtäjiä, haastatellut siellä rakennussuojelun asiantuntijoita ja kirjoitti niistä arkkitehtuurin historian oppiaineen harjoitustyön, jonka päätyi Rakennustaiteen museoon (nykyään Arkkitehtuurimuseo). Niinpä hänelle tarjottiin töitä museossa, mutta ”museoituminen” ei siinä vaiheessa kiinnostanut Schulmania.
Palattuaan Yalen vuosien jälkeen Suomeen, hän meni opettamaan arkkitehtuuria TKK:hon ja oli hämmästynyt, ettei arkkitehtiosastolla hänen seitsemän vuoden poissaolonsa aikana ollut tapahtunut oikeastaan yhtään mitään muutosta. Samat opettajat opettivat samoja asioita. Muutos tuli myöhemmin.
Arkkitehtikoulutus oli aloitettu myös Tampereella ja Oulussa, mikä teki Schulmanin mukaan koko alalle ja koulutukselle hyvää, ja vähitellen myös Otaniemessä uudistettiin opetusta ja opettajakuntaa. Opetus- ja tutkimustyö TKK:lla kesti seitsemän vuotta, ja sinä aikana Schulman organisoi myös opiskelijavaihtoja ja englanninkielistä opetusta.
Amerikan tuomisina tuli myös aviomies, Yalen yliopistossa väitellyt biologi Alan Schulman. Perheen itsestäänselvästä kansainvälisestä orientaatiosta kertoo, että poika on nyt asettunut Italiaan.
Perhe asettui Niilo Kokon piirtämään 50-luvun taloon ja keskustelu kääntyy tuon ajan huolelliseen ja ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen tähtääviin asuntoihin ja hyviin pohjaratkaisuihin. Aktiivisena ihmisenä Pirkko-Liisa Schulman on tietenkin joutunut osallistumaan taloyhtiön asioiden hoitoon ja historiikin kirjoittamiseen.
Architecta on tukenut naisia miehiseksi mielletyllä alalla
Pirkko-Liisa Schulman kertoo usein törmänneensä kysymykseen, miksi tarvitaan erikseen Architecta, naisten ammatillista keskustelua ja tasa-arvoa edistävä järjestö. Hänelle tämän olemassaolo on itsestäänselvyys. Onhan muillakin ammattialoilla myös omat naisjärjestönsä.
”Suomessa naisten ja miesten työt ovat hirveän eriytyneitä. On miesten ja naisten alat”, hän arvioi.
Rakennusala kokonaisuutena on ehkä vielä miehisempi kuin monet muut alat, vaikka arkkitehdeistä ja opiskelijoista lähes puolet on naisia. Omissa nimissään arkkitehti-yrittäjinä toimivia naisia on vieläkin oikeastaan ihmeteltävän vähän. Toimistoarkkitehtinä työskentelevä saattaa olla ainoa nainen vaikkapa työmaakokouksessa. Machoilu-kulttuuri on alalla kuitenkin vähentymään päin – vai onko?
Architecta-yhdistys perustettiin vuonna 1942, ja perustajäsenien joukossa olivat muun muassa Märta Blomstedt, Salme Setälä ja Aino Aalto. Ajatus oli lähtenyt Wivi Lönnin 70-vuotisjuhlien valmistelujen yhteydessä. Syntymäpäiville Lallukkaan kokoontui 20.5.1942 yhteensä 46 naisarkkitehtiä, ja siellä päätettiin ryhtyä toimiin yhdistyksen perustamiseksi. Perustava kokous oli 3. marraskuuta 1942 Seurahuoneella, paikalla oli 41 henkeä.
Pirkko-Liisa Schulman kertoo törmänneensä Amerikassa ihmettelyyn ja ihailuun, että Suomessa on maailman vanhin naisten arkkitehtijärjestö. Tämä oli erään Architectan vierailunäyttelyn yhteydessä.
Architectan historiasta on tutkittu vain 10 ensimmäistä vuotta. Järjestöstä ei tullut SAFAn alaosastoa, koska jäsenistöstä kaikki eivät kuuluneet SAFAan eri syistä. Pirkko-Liisa Schulman kertoo tutkineensa jonkin verran Architectan jäsenkuntaa ja sen taustoja.
”Se ei tukenut ainakaan käsitystä arkkitehtien taustojen yläluokkaisuudesta. Yllättävän suuri osa naisista oli maanviljelijäperheistä, ja niissä taas isän tuki ja kannustus oli ollut ratkaisevaa ammatinvalinnassa”, hän kertoo
Architectan kokouksissa on ollut tapana haastatella vanhempia jäseniä. Eräs hiljainen, vaatimaton kollega ohimennen mainitsi suunnitelleensa lähes 50 koulua.
Varsinkin viime vuosisadan alkupuolella arkkitehtuurin uravalinta on vaatinut naisilta poikkeuksellista rohkeutta, itseluottamusta ja epäilemättä myös kannustusta. Haastattelijan mieleen muistuu lukion opinto-ohjauksessa esitetty väite, että naisilta puuttuu yleensä spatiaalinen hahmotuskyky. Matematiikan taitoja pidettiin myös yleisesti miehisenä ominaisuutena. Mutta Architectan naisilla oli loistava edelläkävijä, Wivi Lönn, joka oli myös matemaattisesti ylivoimainen. Näinä päivinä tutkijat ovatkin yhä enemmän kiinnostuneet uranuurtaja-arkkitehdeistä kuten Lönnin lisäksi Elsi Borgista, Aino Aallosta, Martta Martikainen-Ypyästä, Märta Blomstedtista, Eva Kuhlefelt-Ekelundista jne. Nämä kaikki olivat mukana Architectassa alusta pitäen.