Prinssitie 4, Wojciech Kołacz, 2016–2017
“Puolalaisen katutaiteilija Oteckin, oikealta nimeltään Wojciech Kołacz, tekemä muraali löytyy Roihuvuoresta osoitteesta Prinssintie 4. Muraali on toteutettu Lisää katutaidetta Helsinkiin -projektin yhteydessä, jonka taustalla ovat lukuisia kaupunkitapahtumia Helsinkiin järjestäneet Yhteismaa ry ja Grafia:n katutaidekilta G-REX. Kesällä 2016 järjestetyssä Lisää katutaidetta kulmillesi –kilpailussa ihmiset saivat ehdottaa katutaidetta Helsingissä sijaitseviin kohteisiin. Voittajiksi valikoitui kaksi kohdetta Kannelmäessä ja yksi Roihuvuoressa. Muraalit toteutettiin syksyllä 2016 ja kesällä 2017. Kuljen usein Oteckin maalaaman muraalin ohitse. Samalla se kiinnittää huomioni ja sulautuu kauniisti ympäristöönsä. Muraali elävöittää ja muokkaa ympäristöä visuaalisesti rikkaammaksi. Taiteilija on hakenut inspiraatiota alueen asukkaille tärkeistä eläimistä ja on ottanut vaikutteita ympäröivästä värimaailmasta. Teoksen pelkistetty tyyli, värisävyt ja unenomainen tunnelma sopivat alueen rakennusten muotokieleen. Se näyttää eri vuorokaudenaikoina aina hieman erilaiselta. Valo ja ilmasto ovat jo haalistaneet muraalin sävyjä. Katutaide on luonteeltaan väliaikaista, tämän muraalin eliniäksi on arvioitu 10 vuotta.”
– Anni Koponen, valo- ja videokuvaaja, Arkkitehtuurimuseo
Ei mitään seinäkukkasia
Muraalit ovat seiniin tai muihin kiinteisiin rakennuksen osiin tehtyjä maalauksia. Termin takana on latinankielinen muuria tai vallia tarkoittava sana, ja useimmiten muraalilla tarkoitetaankin seinämaalausta. Voidaan väittää, että muraalit ovat yksi vanhimmista taiteen muodoista, sillä varhaisimmat tunnetut luola- ja kalliomaalaukset ovat yli 50 000 vuoden takaa. Esihistorian ja nykyajan väliin jää valtavan rikas seinämaalausperinne, joka ulottuu aina muinaisista korkeakulttuureista keskiajan seccojen ja renessanssin freskojen kautta 2020-luvun katutaiteeseen.
Muraalin lisäksi nykykeskustelussa esiintyvät myös sanat graffiti ja katutaide, ja välillä nämä kaikki menevät keskenään sekaisin. Kaupunkikuvassa näkyvien muraalien juuret ovat 1900-luvun alkupuolen Etelä- ja Väli-Amerikassa, jossa seinämaalaukset olivat tärkeitä poliittisten ja sosiaalisten viestien välittäjiä. Nämä teemat elävät perinteessä edelleen. Yleensä suuret seinämaalaukset tehdään luvallisesti ja usein myös korvausta vastaan. Graffiteilla sen sijaan tarkoitetaan yksinkertaisimmillaan luvattomia seinäkirjoituksia, joita on tehty jo faaraoiden Egyptissä. Näyttävät nykygraffitit syntyivät 1970-luvun New Yorkissa, josta ne levisivät eri puolille maailmaa. Katutaide on puolestaan kattotermi, joka pitää sisällään monenlaista katutilassa olevaa tai tapahtuvaa visuaalista taidetta. Sen alle voidaan lukea myös muraalit ja graffitit. Oman mausteensa soppaan tuovat vielä mainosmaalaukset ja yritysten maksamat muraalit.
Katutaiteella on perinteisesti ollut vahva vastakulttuuriluonne, mutta nykyään se on liudentunut ja tämän myötä katutaide on valtavirtaistunut. Kauas on tultu vuosituhannen vaihteen Helsingin Stop töhryille -nollatoleranssista. Kaikille avoimia graffitiseiniä on pystytetty useissa kaupungeissa, ja esimerkiksi monet purkua odottavat talot ovat muuttuneet suoranaisiksi katutaidelaboratorioiksi. Myös museot ovat alkaneet tukea ja tallentaa katutaidetta, ja aiheeseen liittyvät hankkeet ovat saaneet runsastakin julkista rahoitusta. Teoksia tilaavat niin yritykset, taloyhtiöt kuin kaupungit ja kunnatkin.
Suuren yleisön hyväksynnästä huolimatta debatti aiheesta käy ajoittain kuumana ja on usein vahvasti polarisoitunutta puolesta tai vastaan. Arkkitehtuurin näkökulmasta on kiinnostavaa, kuinka katutaide rajautuu nykyään lähinnä sodanjälkeisen ja varsinkin 1960- ja 70-lukujen rakennuskannan piiriin. Keskustelussa onkin usein arkkitehtuuria arvottava lataus, kun modernismin väitetysti ankeita ympäristöjä, lähiöitä ja harmaita betoniseiniä halutaan elävöittää. Voi myös käydä niin, että toisissaan elimellisesti kiinni olevat rakennus ja muraali eivät keskustele lainkaan keskenään ja tuntuvat siten irrallisilta. Tämä saattaa toisaalta kummuta myös katutaiteen itsenäisestä luonteesta.
Arkkitehtuurimuseon valokuvakokoelmissa on muraaleja kovin vähän. Suurin osa kuvista on kirkollisista rakennuksista, joita olemmekin saaneet ihailla aiemmin tänä vuonna kattomaalausteeman yhteydessä. Loput harvat kuvat esittävät lähinnä julkisiin rakennuksiin tilattuja töitä, ja ainoa esimerkki tuoreemmasta katutaiteesta tai graffiteista kokoelmissa on vuonna 2020 toteutettu nykydokumentointi purkua odottaneella Vantaankosken koululla. Tämän vuoksi valikoimassamme on tällä kertaa mukana myös arkiston henkilökunnan vapaa-ajallaan ottamia kuvia.
– Joona Rantasalo, amanuenssi