”Nykyajan tunnuksena ei enää ole ’puistoja kaupunkeihin’, vaan ’kaupungit puistoihin’, ts. rakennukset luonnon piiriin. Siten sulautuvat pihat ja tonttialueet yhdessä viereisten rakentamattomien alueiden kera suureksi yhtenäiseksi puistokaupungiksi, missä ihminen ja luonto jälleen voivat löytää toisensa, niin että elämän raittius ja ilo voi palata kaupunkeihin, mistä suurkaupungistuminen jo oli ne melkein karkoittanut.” Otto-I. Meurman 1947, s. 367.
Koti vaiko kasarmi lapsillemme -teoksen takakansi.
Johdanto – Apua asuntopulaan
Tapiolan asuntoalue kertoo tavasta ratkaista maamme sodanjälkeisen asuntopulan ongelmia. Asuntosäätiön miltei neitseelliselle maalle rakennuttama alue on suomalainen puutarhakaupunkisovellutus, malliesimerkki alkaneelle lähiörakentamiselle. Tavoitteena oli kokonaisvaltaisesti suunniteltu ja rakennettu alue, jolla voi asua kohtuuhintaisesti, kaupunkimaisten palveluiden äärellä ja nauttia samalla luonnosta ja maiseman avaruudesta.
Tapiola oli yhteistyöhanke, jonka tärkein alkuunpanija oli varatuomari Heikki von Hertzen. Hän halusi poistaa ahtaan kivikaupungin ongelmia luonnonläheisten asuntoalueiden avulla. Ajatuksiaan von Hertzen oli tuonut esille vuonna 1946 teoksessaan Koti vaiko kasarmi lapsillemme.
Väestöliiton toiminnanjohtaja von Hertzen oli perustamassa Asuntosäätiötä, jonka muodostivat Väestöliiton lisäksi viisi muuta järjestöä – Mannerheimin Lastensuojeluliitto, SAK, Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvalidien Liitto, Virkamiesliitto ja Vuokralaisten Keskusliitto. Asuntosäätiön hallituksen puheenjohtajana toimineella von Hertzenillä oli avainasema Tapiolan puutarhakaupungin syntymisessä ja toteutuksessa.
Ennen Asuntosäätiön perustamista syksyllä 1951 Väestöliitto oli jo ostanut säätiölle Espoosta Hagalundin kartanolle kuuluneen 238 hehtaarin maa-alueen. Alueella oli voimassa arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin vuonna 1945 laatima puutarhakaupunkimainen Hagalundin rakennussuunnitelma, jonka oli tilannut maanomistaja Arne Grahn; Grahnin maat olivat Helsingin oletettua laajenemissuuntaa.
Marraskuussa 1953 Hagalundin ensimmäisen vaiheen ollessa rakenteilla alue sai yleisökilpailun perusteella nimen Tapiola. Nimen katsottiin luonnehtivan hyvin Hagalundin kaunismetsäistä aluetta, jonka taloja ja kulkuväyliä oli jo aiemmin nimetty Mäntyviidaksi, Menninkäiseksi, Pihkapoluksi jne.
Tapiolan puistomaiseen ympäristöön mahtuu laaja kirjo suomalaista rakentamista arjen ympäristöistä maamme nykyarkkitehtuurin klassikoihin. Tapiola on myös esimerkki suomalaisen maisemasuunnittelun alkuvaiheista.
Asuntosäätiön Tapiola-visio oli Suomen sodanjälkeisissä, juuri säännöstelystä vapautuneissa oloissa huimaava. Velaksi ostettu maa-alue oli pääomien puutteessa rakennettava vaiheittain. Säätiö hankki kullekin osa-alueelle erikseen rahoituksen, josta osa oli aravalainaa, osa tulevien asukkaiden omaa lainaa tai säästöjä. Varsinainen asuntosäästöjärjestelmä aloitettiin Suomessa 1957.
Asuntopulan vuoksi halukkaista asukkaista ei ollut puutetta. Asunnonhankinta vaati rohkeutta, jota kannustettiin tehokkaalla mainonnalla. Mielikuva omasta luonnonläheisestä ja samalla modernista asunnosta kaukana kaupungin kiireestä ja ”pilaantuneesta” ilmapiiristä oli hyvä houkutin ahtaasti asuvalle väestölle. Tapiolan kehittäjien alkuperäinen pyrkimys eri sosiaaliluokkien sekoittumiseen toteutui lopulta vain osittain.
Uudenlaisen lähiön vaiheita, suunnittelijoita ja erikoisuuksia
Kaupunki puistossa
Tapiola alue alueelta
Tapiolan alueet
Luettelo kohteista, tekijöistä ja valmistumisvuosista
Kohdeluettelo
Tietopaketin koostamisessa käytetty lähdekirjallisuus
Lähteitä ja kirjallisuuttaSivut pohjautuvat Arkkitehtuurimuseon (ent. Suomen rakennustaiteen museo) Varhainen Tapiola – kaupunki puistossa –näyttelyyn, jossa esiteltiin rakennuksia Tapiolan ensimmäisen kymmenen vuoden ajalta. Suurin osa kuvista on museon omasta kokoelmasta. Kuvien jatkokäyttö on kiellettyä. Päälähteet löytyvät kohdasta ’Lähteitä’. (Vanhemman karttamateriaalin vuoksi paikkojen nimet voivat poiketa nykykäytännöstä.)