SUOMALAISIA VESITORNEJA

Lieriöt ja kartiot

1950-luvulla alettiin yhä enemmän rakentaa korkeita lieriötorneja, joiden julkisivu oli edelleen tiiltä, mutta säiliön alapuoliset kantavat betonirakenteet jätettiin näkyviin. Tällainen konstruktio on mm. Kotkan Jylppyvuoren ja Mikkelin Kirjalanmäen vesitorneissa. Hilding Ekelund suunnitteli Karjaalle 1951 valmistuneen vesitornin, jonka 23 metriä korkeaan sylinteriin liittyy samankorkuinen kapeampi porrastorni. Tornin harjalla on sylinterit yhdistävä pieni tähtiobservatorio. Valkeaksi rapattua tornia voi pitää yleisilmeeltään modernistisena, mutta julkisivun pystysuorat matalat sisennykset tuovat rakennuksen hahmoon myös klassismin vaikutusta. Ekelund suunnitteli myöhemmin vesitornin juureen museokeskusta, joka koostui kolmesta erillisestä rakennuksesta. Ekelundin suunnitelma ei lopulta edennyt luonnosvaihetta pidemmälle ja hanke jäi toteutumatta. Karjaan vesitorni on valittu kohteeksi kansainvälisen modernin arkkitehtuurin dokumentointi- ja suojelujärjestö Docomomon rekisteriin.

Karjaan vesitorni, Hilding Ekelund, 1951. Kuva: MFA

1960-luvulla yleistyivät yksijalkaiset lieriövartiset vesitornit, joissa suuri mutta vesisyvyydeltään matala vesisäiliö on usein kartion mallinen. Yksittäisen varren lisäksi vesialtaan kantavina rakenteina käytetään pilareita. Vesisäiliön alapuolisella säteispalkistolla yhdistetään yksittäinen lieriövarsi ja ulkokehän pilarit.

Myllypuron vesitorni, Bertel Saarnio, 1965. Kuva: Teollisuuskuvaus Mannelin

Ympyräkartiorakenne, jossa on yksi keskiövarsi, jakaa yläpuolisen kuormituksen tasaisesti perustuksiin. Sama ratkaisu on käytössä edelleen. Teknisenä tavoitteena tämän kaltaisessa ratkaisussa on kohottaa syvyydeltään pieni mutta tilavuudeltaan suuri vesimassa mahdollisimman ylös, jolloin verkoston painevaihtelut tasaantuvat.

Myllypuron vesitorni, Bertel Saarnio, 1965. Kuva: MFA

Osmo Leppämäen suunnittelema Helsingin Lauttasaaren vesitorni valmistui vuonna 1959 ja se on ensimmäinen merkittävän suuri kartiotorni Suomessa. Lauttasaaren vesitorni on myös rakenneteknisesti edelläkävijä, ensimmäistä kertaa Suomessa säiliön betonikuori jännitettiin vedenpitävyyden varmistamiseksi. Betonivalut kuitenkin tehtiin perinteisellä tavalla tukemalla muotit maasta, mutta muitakin vaihtoehtoja tutkittiin, kuten säiliöosan valamista vartensa juuressa ja nostamista sen jälkeen ylös.

Lauttasaaren vesitorni poistettiin käytöstä vuonna 1996 ja se on herättänyt paljon keskustelua ja mielipiteitä purkamisen puolesta ja sitä vastaan. Vaihtoehtoista käyttöä on etsitty lähinnä tontille ja Kiinteistövirasto on esittänyt rakennuksen purkamista huonokuntoisuuteen vedoten. Rakennusviraston toukokuussa 2010 tekemän kuntoarvion mukaan Lauttasaaren vesitornin ulkopinnat vaativat korjaamista, mutta rakennusteknisiltä osiltaan torni on tyydyttävässä tai välttävässä kunnossa. Helsingin kaupunginmuseo toteaa lausunnossaan Lauttasaaren tornin rakennushistorialliset arvot ja puoltaa sen suojelemista asemakaavalla. Lauttasaaren vesitornista onkin pikkuhiljaa muodostunut eräänlainen symboli keskustelussa huonokuntoisten ja teknisesti vanhentuneiden mutta kulttuuri- ja rakennushistoriallisesti tai kaupunkikuvallisesti arvokkaiden rakennusten kohtalosta.

Lauttasaaren vesitorni, Osmo Leppämäki, 1959. Kuva: SRM/ Susanne Salin

Hennebiquen menetelmän lisäksi toinen merkittävä keksintö rautabetonin historiassa on ranskalaisen Eugene Freyssinetin 1928 patentoima jännemenetelmä, joka mahdollisti laajat jännevälit ilman erityisiä tukirakenteita. Jännebetonin käyttö sallii kuorirakenteiden valmistamisen taloudellisesti aiempaa vähäisemmän rakennepaksuuden vuoksi. Esimerkiksi Heikki ja Kaija Sirenin 1961 suunnittelemassa äärimmäisen pelkistetyssä Loviisan vesitornissa jännetekniikkaa on käytetty hyväksi. Sirenien muodoltaan varsin poikkeuksellinen vesitorni on nykyisin purku-uhan alla Loviisan kaupungin vesi- ja viemärilaitoksen kaavaillessa suurempaa vesitornia nykyisen 600m3 suuruisen säiliön tilalle.

Loviisan vesitorni, Heikki ja Kaija Siren, 1961. Kuva: Pietinen

Espoon Haukilahden vesitorni on poikkeuksellinen niin ulkonäöltään kuin tekniikaltaankin. Arkkitehti Eero Virkkusen ja diplomi-insinööri Ilmari Hyppäsen vuonna 1968 suunnittelemassa tornissa käytettiin ensimmäisen kerran Suomessa ns. vetonostoa. Sekä säiliöosan pohja että katto ovat pallon kalotteja.Säiliöosan kuoret valettiin alhaalla tornin juuressa peräjälkeen samalla muotilla.

Haukilahden vesitorni, Erkko Virkkunen, 1968. Kuva: Koskivirta

Koska yläpuolista muottia ei käytetty, kuorien valu oli vaativa tehtävä etenkin kalottien reuna-alueilla. Ensimmäisen kalotin nostoon kului aikaa jatkuvana kolmivuorotyönä kaksi viikkoa. Suomessa kenelläkään ei ollut aiempaa kokemusta vetonoston käytöstä vesitornirakenteissa. Menetelmän valintaan vaikutti mm. se, että 45-metriä korkeat telineet olisivat olleet rakennuksen kokoon nähden suhteettoman suuret ja kalliit ja riski niiden sortumisesta suuri. Myös esimerkiksi Helsingin Roihuvuoren ja Vantaan Myyrmäen vesitornit on rakennettu vetonosto-menetelmää käyttämällä.

Haukilahden vesitorni, Erkko Virkkunen, 1968. Kuva: Nasakuva

Haukilahden Kokkovuorella sijaitseva vesitorni kuuluu edelleen olannaisena osana Etelä-Espoon siluettiin. Torni on yhä alkuperäisessä käytössään ja se peruskorjataan ensimmäisen kerran yli 40 vuoden jälkeen valmistumisestaan. Vesitornin suunnittelun lähtökohtana oli 1960-luvun utopia-arkkitehtuuri ja ”lentävän lautasen” muoto. Keskisylinterin ja kuuden melko suppealle alueelle sijoitetun pilarin kantama rakennusmassa tuntuu ikään kuin leijuvan ilmassa.

Roihuvuoren vesitornin suunnittelun alkuvaiheessa säiliön muotoa valittaessa esillä oli useita eri vaihtoehtoja. Arkkitehti Simo Lumme ja rakennuttajat päätyivät kuitenkin perinteiseen ”sieneen” eli yhden jalan varassa kärjellään seisovaan kartioon. Muoto on vesitorneissa varsin yleinen ja se perustuu sekä vesitekniseen tarkoituksenmukaisuuteen että rakenteelliseen ja esteettiseen selkeyteen. Esteettinen ulottuvuus oli mukana myös Roihuvuoren tornin suunnittelussa, joka, useimpien vesitornien lailla, on kokonsa ja sijoituspaikkansa puolesta ympäristöään hallitseva maisemallinen elementti. Muut esillä olleet muotovaihtoehdot hylättiin nimenomaan kaupunkikuvallisista syistä.

Roihuvuoren vesitornin rakenteellinen erikoisuus oli lämpöeristyksen poisjättäminen kustannussäästöjen takia. Ruotsista saadun esimerkin kannustamana tehtiin perusteellinen selvitystyö lämpöeristyksen vaikutuksista rakenteisiin ja vesikuormaan ja sen perusteella vesitorni jätettiin eristämättä. Päätös osoittautui toimivaksi, sillä Roihuvuoren vuonna 1977 valmistunut vesitorni on edelleen käytössä.

1960- ja 1970-luvuilla Suomeen rakennettiin yhteensä yli kaksisataa ylävesisäiliötä. Mitä enemmän vesitorneja rakennettiin, sitä enemmän ne käsitettiin ennen kaikkea tuotantorakennuksina. Niiden suunnittelu siirtyi pois arkkitehdeilta rakennusmestareille ja insinööreille. Vain muutamat kustannuksiltaan kalliit, tilavuudeltaan suuret ja kaupunkikuvallisesti merkittävät vesitornit olivat arkkitehtien suunnittelemia. Öljykriisin aiheuttama talouden taantuma vaikutti kuitenkin koko rakennustuotannon volyymin laskemiseen ja rakentajat joutuivat etsimään uusia menettelytapoja ja rakennustyyppejä. Paikallavalettavien vesitornien lisäksi markkinoille ilmestyivät teräs- ja betonielementtitornit. Uusi innovaatio oli diplomi-insinööri Matti Janhusen kehittämä MJ-elementtitorni. Ensimmäinen MJ-torni valmistui Nurmijärvelle vuonna 1972 ja se valittiin samana vuonna vuoden betonirakenteeksi. Perustuksia lukuun ottamatta kyseessä oli täyselementtiratkaisu, jonka varsi koottiin metrin korkuisista renkaista ja niiden päälle asennettiin säiliön pohja- ja seinäosat. Suomessa on rakennettu noin kymmenen betonielementtivesitornia, samoin teräsrakenteisia torneja on valmistunut kymmenkunta.

1970-luvulla vesitornirakentamista hallitsi ns. KRV-urakointi eli kokonaisvastuurakentaminen. Tämä tarkoitti sitä, että urakoitsija huolehti kokonaisuudessaan kohteen suunnittelusta ja toteuttamisesta. Menettelyn positiivinen puoli oli uusien tuotantomenetelmien kehittäminen esimerkiksi elementtitekniikan osalta ja uusista tekniikoista saatujen kokemusten välitön hyödyntäminen uusissa kohteissa. Luonnollisesti myös lisääntynyttä kustannustehokkuutta pidettiin tärkeänä. KRV-rakentamisen yleistyttyä myös sen heikkoudet paljastuivat nopeasti. Kilpailu supistuvista markkinoista johti ennen pitkää yksipuoliseen halpuuden korostamiseen laadun, toimivuuden ja maisemakuvallisten seikkojen kustannuksella. KRV-rakentaminen jatkui 1980-luvulla mutta vesitorneja alettiin taas enenevässä määrin suunnitella myös yksilöllisesti ja perinteisellä urakointimenettelyllä. Vielä 1990-luvulla vesitornien rakentaminen oli vilkasta, vuosikymmenen aikana valmistui yhteensä 24 vesitornia ympäri Suomea. 2000-luvun alun tilanteesta kattavaa selvitystä ei ole vielä tehty.

Suomalaisen vesitornin säiliömuoto on 1900-luvun loppuun mennessä vakiintunut kahteen jo 50 vuotta aikaisemmin tunnettuun vaihtoehtoon eli lieriöön ja kartioon. Vain joitakin poikkeavia kokeiluja on rakennettu. Näistä arkkitehtonisesti eräs mielenkiintoisimmista on Arvi ja Pirkko Ilosen vuonna 1966 valmistunut Järvenpään vesitorni, jonka kahden eri paksuisen jalan varaan tukeutuva plastinen muoto poikkeaa kaikista muista suomalaisista vesitorneista.

Järvenpään vesitorni, Arvi ja Pirkko Ilonen, 1966. Kuva: Ilonen